torstai 16. kesäkuuta 2011

Terveisiä makkaran, Wackenin ja Oktoberfestin maasta

Voin kertoa, että on ihan mahtavaa olla takaisin Suomessa. Kotiin pääsin tuossa jo eilen vähän ennen kuutta illalla, ja aika onkin mennyt hirveään pälättämiseen (automatkan aikana äitille suomeksi puhuminen oikeesti ihan tökki :'D) sekä löhöämiseen, ja onhan tässä koneenkin ääressä jokunen tovi vierähtänyt... Kyllä isäntäperheen kämpässä sentään kone oli, mutta kävin netissä tosiaan hurjat kaksi kertaa, joten kyllä vaan tuntuu hienolta nyt senkin vuoksi.
Toisaalta haluaisin vaan jatkaa laiskottelua enkä ryhtyä vielä kirjoittamaan tänne, mutta myöhemmin tänään tänne tulee Liisa, huomenna lähdetään Provinssiin (iik!) ja loppuviikonloppu menee sukulaisissa sekä mahdollisesti yksissä bileissäkin poiketaan, niin sinänsä ihan hyvä koittaa saada vaihdosta kertova postaus alta pois. Kuvia otin reissun aikana näköjään 378, joten ihan jokaista niistä en nyt taida täällä julkaista, ja tuskinpa reissun selostaminen ominaiseen tyyliini yksityiskohta yksityiskohdalta nyt muutenkaan tulisi millään onnistumaan, joten jos sitä nyt tosiaan ryhtyy vaan kirjoittamaan jotain ja katsoo sitten mihin päätyy.

Olin saanut kuulla olevani rohkea ryhtyessäni tällaiseen, ja tiedä sitten vaikka niin olisikin, mutta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle saavuttuani mistään rohkeudesta ei kyllä tuntunut olevan hirveästi jäljellä. Äitiä hyvästellessäkin piti oikeasti pidätellä itkua :'D Viimein koneeseen päästyäni stressaantunut olo kuitenkin helpotti, ja tilalle tuli pikemminkin pieni wtf-olo. Tässäkö mä nyt oikeesti istun muka lentokoneessa, yksinäni?


Over the hills and far away. Kuten arvata saattaa, tässä ollaan jo reilusti Saksan puolella :'D

Vajaan kolmen tunnin (?) matka tuntuikin sitten menevän aika nopeasti, Frankfurt Hahnin lentokenttä olikin paljon pienempi kuin olin kuvitellut ja löysin mua vastaan tulleen Hannan ja hänen isänsä heti. Jotenkin oli helpottunut olo, kumpikin tuntuivat olevan tosi mukavia tyyppejä, ja ajattelin että tosi hieno yhdeksänpäiväinenhän tästä tulee. Kotona tavattiin sitten loppukin perhe, syötiin ja vasta joskus myöhään päästiin nukkumaan.
Ja voi hitto, normaalista kirjoitustyylistään ei näköjään pääsekään eroon niin helpolla... Mutta että tästäkin postauksesta joskus tulisi jotain, koitan nyt keskittyä suosiolla kokonaisuuteen ja jättää tarkemmat selostukset vähemmälle, muuten istun tässä vielä ensi viikollakin.

Tosiaan. Vaikka Saksassa oli välillä ihan kivaakin, täytyy myöntää että olihan se reissu joltain osin myös pieni pettymys... Siihen tosin vaikuttanee se, että taisin kuitenkin toivoa matkalta jotain enemmän ja jotenkin romantisoin koko juttua päässäni ehkä liikaakin. Kyllähän sen nyt tosin tietää ettei tuollainen reilun viikon mittainen vaihto mikään elämää mullistava kokemus välttämättä ole, mutta no, kumminkin.
Ja koska blogissa nyt ei välttämättä viitsi puhua toisista ihmisistä aina hirveän avoimesti ainakaan näin ns. selän takana, sanon nyt sen verran, että vaikka me tuon Hannan kanssa tultiinkin toimeen ja kaikkea, ollaan me ainakin mun mielestäni melko erilaisia... Tokihan mä olen tottunut siihen etteivät kaikki samanikäiset tytöt aina jaa mun kanssani kaikkia samoja interessejä, mutta nämä ovat kai taas näitä juttuja, joita ei ole välttämättä niin helppoa selittää edes itselleen, saati sitten muille. Äh, meneepä taas hankalaksi... No, luultavasti tarkoitan kuitenkin sitä, että se mun mielestäni vähän häiritsevä erilaisuus oli pikemminkin käyttäytymisessä, kuin kiinnostuksen kohteissa. Vaikea selittää....
Onhan se tietysti ihan normaalia, etteivät keskustelunaiheet vieraalla kielellä puhuessa mene välttämättä hirveän syvällisiksi joten ei ainakaan tuollaisessa ajassa siihen toiseen ihmiseen ehkä niin hyvin pääse tutustumaan.
No, kokonaisuudessaan koko perhe oli kuitenkin mukavaa väkeä, ja isä oli jopa hauska.
Yhdessä vaiheessa jouduin muuten kohteliaasti huomauttamaan että hei, mä olen suomalainen, pystyn olemaan hiljaa pitkiäkin aikoja ilman, että mikään olisi vialla. Hyväähän ne niillä iänikuisilla "are you ok?" -kysymyksillään tarkottivat, mutta jossain vaiheessa alkoi jo melkein ärsyttää.

Ehdottomasti parhaimpia asioita tuolla kumminkin oli ympäristön kauneus. Tosi paljon vanhoja taloja ja kaikkea muuta! Ihan pahaa teki nähdä toinen toistaan kuvaussessioille autenttisempia paikkoja, kun mukana ei ollut Miraa, tämän kameraa, korsetteja tai saati sitten aikaa vastaaville aktiviteeteille. Tai ymmärrystä, sillä Hannakin teki mulle turhankin selväksi ettei voi sietää goottimuotia... Nojoo.
Mutta vanhat ja koristeelliset rakennukset, kirsikkapuut sekä hyttysettömyys olisivat tosiaan hyvin tervetulleita asioita Suomeenkin (ja kuvia noistakin asioista lupaan laittaa myöhemmin. Julkaisun arvoisia kuviakin riittää tosi paljon ja siksi siitä tulisi niin hidasta hommaa, etten millään jaksa vielä).

Mukavia asioita tosiaan löytyi paljon, mutta kuten asiaan varmasti kuuluu, löytyipä myös niitä vähän vähemmän mukavia... Voinkin sanoa omien fiilisteni vaihdelleen reissun aikana iloisemmasta laidasta "kyllähän täällä kivaa on" kettuuntuneempaan laitaan, jossa jossain vaiheessa mieleen nousi pakostikin lause "you can kiss my nordic pale-white ass" noin pariin otteeseen. Ja täytyy myöntää, että varsinkin alkuvaiheessa toivoin monina hetkinä voivani vain olla kotona Suomessa ja iloitsin siitä, kuinka jäljelläolevat päivät aina vähenivät.

Olin odottanut tosi paljon juuri aikaa siellä koulussa, muistellen mm. niitä hetkiä kun istuttiin kavereiden kanssa omassa koulussamme vierailleiden vaihtareiden kanssa puhuen kaikki englantia. Vastaavaa ei tällä kertaa juuri seurannut. Kyllähän me siis Hannan kavereiden kanssa oltiin tuolla koulussa, mutta kaikki puhuivat totta kai sitä saksaa, ja vaikka sitä olisi kuinka monta vuotta koulussa lukenut, ei se ymmärtäminen aina niin helppoa ole. Varsinkaan, kun normaalielämässä ihmiset harvoin puhuvat yhtä hitaasti ja selkeästi kuin oppikirjojen kappaleissa. Ja voin kyllä kertoa, että jos keskustelusta ymmärtää monia sanoja, joitakin harvoja lauseita ja pystyy joskus arvaamaan aiheen, ei sen seuraaminen noilla eväillä kovin antoisaa ole.
Tiedä sitten olisiko jollekin muulle ollut ihan helppo juttu vaan pyytää koko ajan, että "english, please", mutta kuten tiedetään, olen hieman ujo, en varsinaisesti kuulunut porukkaan, ym ym, joten eipä tullut sitäkään tehtyä. Yleensä myös luotan muiden ihmisten kykyyn olla halutessaan kohteliaita ja arvioida tilanteita sen verran itsekin, että miettisivät, kannattaisiko tuon suomalaisen seurassa koittaa sittenkin puhua englanniksi kun sen kaverikin on meidän keskusteluissa mukana, mutta en tiedä onko se sitten virhe. Jotenkin nyt vaan ajattelisi, että jos ne eivät näytä haluavan puhua englanniksi nytkään, miksi se siitä kysymällä muuttuisi.
Tietysti monet ihmiset tiesivät että osaan vähän saksaa, mutta sehän siinä saattoikin vähän hämätä jos ei oikein ollut varma että mitä kieltä tässä nyt pitäisi sitten yrittää puhua.
No, onhan sitä vikaa ehkä itsessäkin, mutta olisin paljon mieluummin vaikka kuunnellut tyhmiä kysymyksiä Suomen jääkarhuista kuin miettinyt, että millehän noi saksalaiset tälläkin hetkellä nauraa.

Ja se saksan puhuminen sitten... En mä tuollaisessa ajassa odottanutkaan hirveästi oppivani, mutta olisi sitä vaan pitänyt koittaa puhua vielä enemmän. Totta kai mä sitä välillä puhuin, mutta vaikeaa se oli joten englanti se vaan meinasi koko ajan tulla päälle tietysti helpompana vaihtoehtona.
Tässä vaiheessa sitä toisaalta ajattelee, että kyllä mä vielä menen oppimaan sitä kieltä vähän paremmin, mutta kovin pitkälle seuraavan matkan suunnittelu nyt ei syystä tai toisesta huvita. :'D Osaan mä sentään sitä englantia, joten onko nyt niin vakavaa sitten.

Mutta äh, voi hitto... Tämä kirjoittaminen vie ärsyttävästi aikaa ja koska tuostakin reissusta saisi aikaan helposti sellaisen viiden metrin pituisen blogitekstin, täytyy vaan tylysti lyhentää kertomatta vaikkapa tuolla koetuista "tapahtumista" ainakaan nyt tältä istumalta. Sanon siis nyt tässä vaiheessa, että vaikka matka ei mikään maailman paras kokemus nyt ollutkaan, olen edelleen tyytyväinen että sain sen tehtyä. Ainakaan tuossa ajassa en todellakaan muuttunut ihmisenä tai kokenut muutakaan mullistavaa mitä aina kliseisesti kerrotaan tapahtuneen, mutta voisi kuvitella että kun on kerran ryhtynyt vastaavaan, tulevaisuudessa kynnys uusiin ympyröihin vaikka opiskelemaan lähdön vuoksi hankkiutumiselle on taas astetta matalampi.
Ja kyllä sitä voi sanoa olevansa melkein ylpeäkin, että sai edes jotain tuollaistakin aikaiseksi.

Kuvia ja ehkä vähän lisää tekstiäkin tulee tosiaan myöhemmin, nyt pitää ryhtyä laittamaan itseään edes vähän ihmisen näköiseksi (yövaatteet päällä klo 16), huonetta ihmisasumuksen näköiseksi ja etenkin purkaa tuo matkalaukku, että tänne on hyvä rakkaan serkkutytön tulla.

2 kommenttia:

  1. Ikävä kuulla ettei tuo vaihto sitten ihan vastannut odotuksia... :/ Mutta olihan se nyt varmaan kokemus sinänsä ja hyvä jos ei ainakaan kaduta. :D Innolla odottelen lisää kuvia :)

    VastaaPoista
  2. Niih, tulipahan tosiaan ainakin tehtyä :D
    PS. Mitä sun blogille on tapahtunu? D: Väittävät sen olevan poistettu...

    VastaaPoista