lauantai 24. elokuuta 2013

Wacken Open Air, episodi 2

Perjantai

Nukuin yön tosi sikeesti siihen asti kun nukkua sai, sillä sen jälkeen kun Nina lähti ennen kahdeksaa käymään suihkuilla välttääkseen isommat jonot, ei toivoakaan että teltassa olisi enää pystynyt jatkamaan uniaan. Ihan tukahduttavan kuuma jo siinä vaiheessa päivää! Oli pakko kömpiä ulos ja jäädä teltan vielä silloin suomaan varjoon koomaamaan vesipullon kanssa, samalla kun maha vaan protestoi tyhjyyttään mutta ajatus syömisestä lähinnä yökötti. Sai siinä kyllä vähän miettiä, että mitähän tästäkin päivästä oikein tulee...
Aurinkokin nousi kohta jo sen verran korkealle, että mitään varjon tapaista tarjosi lähinnä rivi puita vähän matkan päässä teltalta. Valitettavasti kyseinen paikka oli ilmeisesti myös jotain minkä lähistöä monet olivat käyttäneet tiettyjen kehon nesteiden tyhjentämiseen, joten no... Jos leireilytouhut ovat koskaan mitään glamouria nähneetkään, sillä hetkellä sellainen oli kyllä aika kaukana. Edellisenä päivänä oli vielä tosiaan tullut palettua auringossa pahemmin kuin vuosiin, että +33 astetta lämpöä, taivaalla ei yhtäkään saakelin pilveä ja grillaantunut nahka siinä vaiheessa varmaan pahimmillaan - no, ei suoranaisesti ole tuota ikävä. En mä tuolta missään vaiheessa nyt kotiin halunnut, mutta rankaksi kyllä kävi. :D

Hyvä kun ei alkanut jo nähdä jotain kangastuksia...
Tältä jätkältä ei varmasti seuraa puuttunut. 
Illemmalla pystyi onneksi jopa tekemäänkin jotain, joten löydettiin taas itsemme torstailta tuttujen heebojen seurasta mm. juomapelien merkeissä ("these girls are troopers!"). Keikkojen puolesta ainut ohjelma oli Motörhead, mutta sekin kiinnosti niin paljon että lopulta istuttiin vaan jossain kaukana edes screenille näkemättä ja syötiin... Muutenkin sain vähän sellaisen kuvan että ne olisivat jostain syystä joutuneet vielä lopettamaan kesken kaiken, mutta en tiedä sitten.
Aiemmin illalla soitti mm. Sabaton jonka olin päivällä kuumuuden, laiskuuden ja ei-tuttuuden vuoksi poistanut "no ehkä vois kattoa" -listalta ja hiippaillut sen aikana mieluummin käymään suihkussa (tuntui muuten aika hyvältä tuollaisen päivän jälkeen, hitto vie!), mutta no, ei se leirintään asti hyvin kuulunut musiikki olisi tosiaan kuulostanut yhtään pahalta... Hienoa festarointia taas meiltäkin. Päivän pääesiintyjä eli Doro olisi varmasti ollut myös ihan sivistävää nähtävää, mutta ei hitto, mehän oltiin menty sen lopettaessa jo nukkumaan. :'D PARTY HARD!


Lauantai

Last day of the ride eli meidän osalta kinkerien viimeinen päivä. Paluulentoja katsellessa oltiin saatu huomata, että hieno homma: ainut, jossa ei tarvitse vaihtaa konetta kahta kertaa tai hengailla välilaskun vuoksi jonkun random-maan kentällä puolta vuorokautta, lähtee sunnuntaiaamuna kuuden jälkeen. Ei kuitenkaan hätää, kyllä sieltä varmasti yölläkin kulkupelejä menee! No, Wackenin viimein päivitettyjen festaribussiaikataulujen ja epätoivoisen Deutschebahnin haun kanssa tappelun jälkeen piti lopulta todeta, että voi muuten paska, eipäs menekään. Torstaina infopisteellä tilannetta selittäessä saatiin sitten kuulla se mitä jo Suomen päässäkin arveltiin, eli että ainut tapa päästä haluttuun aikaan pois on ottaa taksi alle. Niitä kuitenkin lähti jo festareiden portilta ja onneksi lähes non-stoppina, joten siinä kyllä putosi parikin isoa kiveä sydämeltä kun kuuli, että tässä tapauksessa helpoin vaihtoehto oli myös täysin kiireetön ja ressitön, kun pääsi jo siitä menemään minne halusi ja mihin aikaan halusi. Ajatustasolla olin jo valmistautunut siihen, että meidän pitäisi koittaa taktikoida itsemme ajoissa viimeiseen festaribussiin (mahdollisesti lähtemällä Nightwishin keikalta kesken pois) ja soitella taksia jostain Itzehoen asemalta... Infokopperon seinällä oli hinnastokin valmiina: Wacken - Hampuri, 110 euroa. Ouch. Puoliksihan tuo kuitenkin meni, eikä ne bussit ja junatkaan olisi ilmaisia olleet, jostain lentojen vaihtamisesta puhumattakaan. Ja no, ainahan tietysti olisi ollut olemassa käyttövalmis varasuunnitelma pölliä jostain vähän lisää rahaa ja jäädä ihan suosiolla loppuloman ajaksi kiertämään Eurooppaa käyden esim. Lontoossa soluttautumassa Leakyconiin, mutta... Olihan siinä koti-Suomessakin tuossa vaiheessa jo omat puolensa.
Lähdön siis ollessa koittava jo yöllä, pakattiin ahkerasti suurin osa kamoista kasaan (ja loppuvaiheessa tietysti niin, että Nina pakkasi ja minä meikkasin) jo aamulla ennen festarialueelle siirtymistä, siellä kun tulisi menemään loppupäivä. Tuttua juttua!

Tunnelmia NW-päivän alussa.
Edes viimeisenä päivänä menossa järkevän näköisenä, tämä oli jo saavutus.
Alueen portit avattiin yhdeltätoista, ja oltiin paikalla ehkä varttia vaille. Kyllähän sen nyt tiesi, ettei lavan edusta jo heti aamusta täyty pelkistä Nightwish-faneista, mutta jos sinne menee joka tapauksessa kärkkymään niin miksei sitten jo siinä vaiheessa?
Porteilla meitä edelläolleista suurin osa taisikin suunnata muualle kuin True Metal Stagen (no jee jee, ootteko oikein tr00hevareita?) eteen, mutta sinne ehti muilta porteilta sen verran väkeä ettei itse päästy mihinkään "Empun hoodeja" keskemmälle eturivissä. No, päivän mittaan olisi kuitenkin runsaasti aikaa hivuttaa itsensä vielä paremmille paikoille, ja muutenkin mielessä oli kohta aivan muuta kuin sijainti aitaan nähden:

Screenshot Sanni Sabotagen Demoniat repee -biisin musiikkivideoltaNäistä tosiaan tuli pulitettua sataviiskymppiä plus postikulut vasta vuosi sitten!
Kengän korko vielä otti lopputilin vasta sitten, kun olin käynyt lyhyen portilta juoksemisen jälkeen vähän kävelemässä, eikä esim. siinä juoksemisen yhteydessä. Joo, en tiedä. Ensimmäiseen esiintyjään eli Callejoniin oli kuitenkin enää suht lyhyt aika, joten näillä mentiin vielä sen verran.
Kyseinen bändi ei ollut ennestään tuttu edes nimestä, mutta osottautui jonkin sortin (lähinnä saksankieliseksi) metalcoreksi.




Musiikki oli ihan sellaista helposti kuunneltavaa, joten siitä pääsi kyllä ihan hyvin perille, sanoja lukuunottamatta tietenkin. Keikan alussa taisin jopa aatella no että kivastihan tämä menee, mutta lopulta tuo alkoi kyllä jotenkin puuduttaa. Jo tuossa vaiheessa saatiin myös osamme aivan uudenlaisesta festarikokemuksesta: crowdsurfaajista! Mielestäni se oli niinkin kivaa, että olin touhuun jo melko aikaisin täysin kypsä. Joo, Wackenissa tuo on sallittua toisin kuin esim. Suomen festareilla ja tiesin kyllä asiasta, mutta en mä osannut kuvitella että kaikki nuo kulkeutuvat ihmisten käsien päällä nimenomaan lavaa kohti ja aidan yli. :D Parin ensimmäisen kohdalla sitä oli vielä että mikäs tässä, mutta hemmetti kun niitä alkoi vyöryä yli ihan jatkuvalla syötöllä! Mua ei kiinnosta esim. vaikka pittihommat, mutta ne on ihan fine koska eivät nyt yleensä mihinkään eturiviin vaikuta millään tavalla. Crowdsurfaus taas... En tiedä, ilmeisesti oon sitten liian "prinsessa ja herne" -tyyppi ns. rajummille rokkifestareille, kun onnistuin kehittämään tuon vuoksi itselleni hetkellisesti lähes ihmisvihan. Kai tuommoista sitten on ihan hauska kokeilla, mutta kun koko touhu hoidetaan niin muiden kustannuksella... Usko tai älä, voi niillä lempibändejään katsomaan menneillä ihmisillä olla muutakin tekemistä kuin henkensä kaupalla kannatella ilmassa sun läskiä ruhoasi, tai nähdä itse keikasta vain vilauksia edes eturivistä, kun korokkeilla häärivät järkkärit ovat koko ajan edessä kiskomassa porukkaa yli varoen, ettei kenenkään kuraiset kengät potkaise ketään silmään ainakaan kovin lujaa.

Callejonin lopetettua (hyvin, hyvin iloisena) takaisin leirintään semi-ontumisen, kumisaappaisiin vaihdon ja pienen odottelun jälkeen vuorossa oli seuraava esiintyjä, Die Apokalyptischen Reiter. Tämä nimi olikin jo tuttu, tosin käsitys bändin musiikista täysin hämärän peitossa.



En mä nytkään oikein tiedä (tai ainakaan muista) miten kyseistä musaa kuvailla, mutta välillä tuli jopa mieleen, että eri kielellä kuin saksa tästä voisi kyllä tykätäkin. :D Ainoa millään lailla tuttu biisi oli lopussa kuultu, Bodominkin joskus coveroima laina Ghost Riders In The Sky, mutta ei se mitään. Näiden show oli tosiaan huomattavasti edellistä mielenkiintoisempi, ja muistikuvien mukaan Nightwishiä edeltäneistä se, jota jaksoi parhaiten seurata (muutenkin kuin omalaatuisesti pukeutuneen synistin ja ihan silmäätekevän kitaristin vuoksi).

Oltiin aamulla saatu huomata yhden festarialueen porttien toisella puolella olevista kojuista myyvän subeja (siinä kohtaa taustalla lauloi enkelikuoro ja arvostus koko tapahtumaa kohtaan nousi ehkä pilviin), mutta lopulta ostin vain jonkun saman kokoluokan juustopatongin joltain lavojen edustalla kierrelleeltä leipämyyjäpojalta (jonka kollegoista osa kaupitteli samalla tavalla myös kaljaa. Tämänkin kun näkisi Suomessa!).
Ennen seuraavana vuorossa ollutta Anthraxia alkoi sataa, mutta eipä sitä kestänyt varmaan tuntiakaan, koko muun päivän ollessa täysin poutaa. Sen verran kauan sitä kuitenkin sai istua hytisevänä keränä ilmaiskrääsäpussisadetakin alla koittaen olla kuuntelematta viereisellä lavalla pauhaavaa Lamb Of Godia, että kiinnostus trash-bändin keikkaa kohtaan oli kyllä auttamattomasti pakkasen puolella. Sadekin oli sen alkuun mennessä jo aika lailla lakannut, mutta mä se vaan koomasin aitaa vasten musta sadetakki päällä varsinaisessa ankeuttaja-lookissa näyttäen varmasti taas todella, todella iloiselta.



Jossain vaiheessa jaksoin lopulta nähtävästi ottaa jopa pari kuvaa, ja kyllähän se fiilis siitä sään taas lämmetessä muutenkin vähän parani. Ihan energisesti ne äijät siellä vetivät, kehuen spiikeissä yleisöä ja tapahtumaa amerikkalaisen vuolaasti ja voimasanoja säästelemättä, mutta musiikista nyt en saanut paljoa irti mikä ei ollut ollenkaan yllätys. Itsellenikin koitti kuitenkin ihan kiva hetki AC/DC:n TNT-coverin muodossa! En mä nyt siitäkään bändistä hirveästi välitä, mutta tuo on kuitenkin täynnä nostalgiaa, sillä se kuului joskus 10-vuotiaana aika antaumuksella hakkaamani Tony Hawk 4 -pelin taustamusiikkeihin ja tykkäsin siitä silloin. :'D True poikatyttö at the time...
Edellisiä tunnin vetoja vartin pidempänä Anthraxin keikka tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan, etenkin kun biisit olivat yleisesti omaan korvaan aika samankuuloista huttua. Tuon jälkeen oli kuitenkin varsin jees tunnelmat: enää yksi ennen Nightwishiä, ja viimeinen odottelutaukokin menisi viereisen lavan päätähteä eli Alice Cooperia kuunnellen!
Viimeisen vessakäynnin (festarialueella oli bajamajojen sijaan ihan vessat, siis vesihanat ja kaikki, helmi!) aikana joku oli tietenkin ottanut oikeudekseen tulla mun kohdalleni eturiviin, mutta kun siihen nyt vielä mahtui ihan hyvin ja tyyppi kuulemma ymmärsi englantia vähän valikoivasti, niin anti olla. Muutenkin "hivuttaudutaan pikkuhiljaa keskelle" -suunnitelma oli tuohon mennessä toiminut aika huonosti, sillä vaikka keikkojen loppuessa yritti olla kuinka haukkana kyttäämässä keskemmältä lähteviä ihmisiä, uudet tyypit olivat aika lailla jo siihen mennessä tunkeneet itsensä eteen. Raah, no ihan sama.

"Maailmanlopun ratsastajien" tavoin myös Trivium kuului sarjaan "tuttu nimi mutta musastahan en mitään tiedä". Keikan intro oli sellaista ihan kivan kuuloista leffascoremeininkiä mikä nosti kyllä mielenkiintoa tulevaa kohtaan, mutta aika pian siitä tultiin kuitenkin alas. Triviumin keikasta ja musiikista muistan tässä vaiheessa ehdottomasti vähiten eikä ihme, sillä ei - vaan - kiinnostanut, biisit kun eivät häävisti ottaneet auetakseen. Crowdsurfaajiakin oli kuulemma tuon aikana ollut varmaan kaikista eniten, että mahtoi olla kaikinpuolin innostava kokemus. Jotenkin se siinä sitten kuitenkin meni.
Oivoi, toivottavasti kukaan näitä lukevista ei ole minkään kirjoituksessa mainitun bändin kovin suuri fani, kun kommentit keikoista ovat näinkin imartelevia...



Alice Cooper olikin sitten Nightwishin jälkeen itselleni varmaan festarin seuraavaksi kiinnostavinta antia (ja kuten teksteistä on ehkä huomannut, sellaista ei hirveästi ollut paikalla tänä vuonna). Olikin tullut ensin hieman kirottua, kun molemmat oli sitten laitettu esiintymään juuri lauantaina ja täysin ymmärrettävästi eri lavoilla. Eri suunnitelmia tuli tottakai mietittyä, mutta kyllä se siihen aika äkkiä kallistui että NW:n viimeinen keikka pariin vuoteen pitää katsoa edestä pienten uhraustenkin uhalla - ja DVD-kuvausilmoitus olikin sitten viimeinen naula siihen arkkuun.
Näistä syistä ei siis yhtään haitannut, kun paljastui että kaksi isointa lavaa oli aivan vierekkäin: Aliisa-sedänkin keikan kuulisi vallan hyvin ja näkisi edes screeniltä!

...ja tietysti ihan livenäkin, jos nyt olisi jaksanut kuikuilla vasemmalle kaula koko ajan 90 astetta kääntyneenä. Kameran zoomi vissiin aika lailla äärimmillään, että laadukas kuva ja silleen.

Oon itse kuunnellut lähinnä Trash-levyä, joten vähän arvelin ettei siellä hirveästi mitään omia tuttuja kuultaisi. Olikin sitten pieni yllätys, kun toisena biisinä alkoi House Of Fire! Vastaavat jäivät kuitenkin aika vähälle, sillä tunnistin setistä sen kaikkein isoimman ja ilmeisimmän hitin lisäksi vain Hey Stoopidin ja Feed My Frankensteinin. No, kai se oma lemppari eli Bed Of Nails olisi sitten ollut liian hyvä tullakseen soitetuksi, nyyh.
Joka tapauksessa oli kyllä hauska katsoa, kun yli kuuskymppinen äijä se siellä vaan piti lavalla omaa goottiteatterishow'taan, jossa mm. teloitettiin giljotiinilla hänet itsensä. Vaikka kaikki kauhuteemat eivät välttämättä olleetkaan juuri itselleni sitä ominta juttua, on tuo silti jotenkin ihailtavaa: jossain vaiheessa mieleen tullut kuvaus oli "rokkimaailman Emilie Autumn", koska keikat nähtävästi ovat paljon muutakin kuin musiikkia. Ja jos nyt olisi aihetta vertailla, sanoisin että Cooperin esitys voisi pyyhkiä Nightwishinkin "tällä kiertueella niiin visuaalisella ja teatraalisella show'lla" ahterinsa. :D
Sen verran täytyy kuitenkin tunnustaa, että koska jalkoja väsytti jo ihan liikaa kaikesta seisomisesta, loppuvaiheessa oli pakko ottaa ja mennä häpeilemättä joksikin aikaa maahan istumaan. Pari viimeistä biisiä tuli kyllä kuunneltua taas pystyasennossa, ja voi että, Poison oli kyllä aikamoinen! Voi vaan kuvitella, miltä tuntui tyypeistä nimenomaan siellä oikean lavan edessä.

Vaan eipä "TR00HEVARIT JEE" -lavankaan puolella kohta ikävää ollut, ottaen huomioon esim. seuraavan esiintyjän!
Yleisölle käytiin kohta jakamassa kankaita jotka osoittautuivat Imaginaerum-seinälipuiksi, ja eipä aikaakaan kun Crimson Tide -intro jo alkoi soida. Tällä kertaa en osannut enää yllättyä Dark Chest Of Wondersista ensimmäisenä biisinä, mutta oli taas sellainen aloitus että huhheijaa. Sinänsä vähän kumma, että tulevakin DVD alkaa taas samalla biisillä kuin edellinen, mutta ei kyllä tuossa tilanteessa yhtään vaivannut.
Dark Chestin jälkeen kuultu Wish I Had An Angel on tässä vaiheessa edelleen varmaan turhimpia livebiisejä, mutta ihmeen hyvin sekin vaan toimi. Sitä seurannut She Is My Sin oli taas uudempi tuulahdus vähän vanhemmasta matskusta, ja oikein kiva sellainen!
Jännä muuten, että vaikka aita ei ollutkaan tuntunut koko aiempana päivänä liian korkealta matalista kengistä huolimatta, heti Nightwishin alussa huomasi että saakeli, heti kun pitäisi olla enemmänkin mukana niin mä olen varmaan 15 senttiä liian lyhyt tähän hommaan! Onneksi tuohonkin tottui jossain kohtaa edes jotenkin, kai. 

Lähiympäristömme yleisöstä sen verran, että elo oli keikan alkuun mennessä aika lailla ahdastunut. Ei se kuitenkaan mitään, sillä mieluummin pieni tiiviys kuin eturivi jossa on tilaa vaikka salsan tanssimiseen, mutta... Nyt kypärä päähän ja poteroon suojaan, sillä tässä tulee valitusta. Meidän molemmille puolille oli asettuneet varmasti koko "pyhän Wackenin maan" pahimmat rokkipoliisit, ja mun vieressäni (ja täten meitä keskemmällä) oleva tuli tuossa Anthraxin jälkeen jo mainituksikin. Siis siinä missä itse riehuttiin, laulettiin, huudettiin ja moshattiin niin kovasti kun voi, niin jätkän paikallaolon koko funktio oli pelkästään nojata aitaan pitkästyneen näköisenä vieden jo valmiiksi ahtaasta eturivistä viimeisenkin tilan. Siis miksi?!
Nightwishin musiikki on ainakin omasta mielestäni sellaista, mitä ei nyt livenä kuunnella ihan samaan tyyliin kuin jotain klassista sinfoniaa Tampere-talon katsomon penkeillä, ainakaan jos siitä yhtään tykkäät. Tietenkin keikalla saa hyvän maun rajoissa olla miten haluaa, mutta jos aiot itse harrastaa tai olla harrastamatta jotain valtavirrasta suuresti poikkeavaa, sitä omaa sijaintiaan voisi vähän miettiä. Se vaan on niin, että jos tuon kokoluokan bändin musiikki ei kiinnosta paskan vertaa, SILLOIN EI MENNÄ SEN KEIKALLE ETURIVIIN VIEMÄÄN TILAA MUILTA! Saatana. Vähän kyllä ihme miten paljon tuollainenkin asia voi oikeasti häiritä, mutta kuten tuli koettua, se vaan hitto soikoon voi. Jos odotat lavan edessä keikkaa 12 tuntia ja sen jälkeen huomaat, että ihminen jonka kylkeen melkein litistyt ilmaisee kiinnostuksensa show'ta kohtaan yhtä energisesti kuin jääkaappi (vieden samalla jotakuinkin saman verran tilaa), on siinä nyt joku vialla. Ja sitten vielä työnnetään kaksi kertaa itseä pienempää tyttöä kauemmas, kun sen moshatessa hiukset häiritsee niin kamalasti. Mein Gott... Kysyin tyypiltä heti Dark Chestin jälkeen ihan ystävälliseen sävyyn että mikä on vialla ja että piristy nyt säkin vähän, mutta eihän se vissiin mitään tajunnut. Otti kyllä myöhemminkin keikasta päähän katsoa keskemmälle eturiviin ja nähdä, kuinka yksikin tyttöporukka siellä eli mukana kuin viimeistä päivää, että joo, tuonnehan mekin oikeasti kuuluttaisiin. No, olosuhteille ei oikein voinut mitään, joten ei auttanut kuin koittaa sopeutua ja olla välittämättä. Hankalaksi kyllä kävi etenkin alkuun, mutta varmaan johonkin puoliväliin mennessä olin saanut hälläväliä -asenteen toimimaan jo varsin hyvin. Tavallaan kaikki oma riehuminen vielä melkeinpä parani, kun rockpolizein mahdollinen häiritseminen siinä samalla toi mukaan pienen sadistinen nautinto -lisän. :D Ei pilannut saksalaisvalmisteinen jääkaappi koko keikkaa, ei!


Omakin kamera oli kyllä taskussa, mutta säästin kuvaamisen ihan suosiolla muille!
Ghost Riverin jälkeen Floor jutteli hetken yleisölle kehuen kaikkien näyttävän mahtavilta, ja lupasi seuraavaksi jotain vähän pehmeämpää kuultavaa: Ever Dream. Tiedoksi vaan, sitten kun katsotte DVD:tä, se vissiinkin ensimmäinen ei-niin-hiljainen kiljaisu tuli sitten minulta. Tuo biisi oli aikanaan Aneten vetämänä ihan älyttömän ihana, mutta kyllä Floor vaan vei taas pisteet kotiin noissa viimeisissä kertseissä. Tuota seurasivat Storytime ja I Want My Tears Back, ja koska keikka oli tiettyjä seikkoja lukuunottamatta tuntunut jo tuohonkin asti tosi upeelta, ei noikaan sitä nyt varsinaisesti vähentäneet. Jälkimmäisen aikana vedettiin taas hienot tanssit. :D
Päivällä olin toiveikkaana ajatellut, että ehkä NW:n musiikki ei ihan niin pahasti houkuttelisi crowdsurfaajia, mutta hahhah kun meni taas jotain sellaistakin ääneen sanomaan. Niitä meinaan tuollakin riitti, mutta ei nyt kai mitään Triviumiin verrattavia määriä - huomio oli onneksi muutenkin sen verran kiinteästi aivan muualla, että tuolla niistä ei ottanut niin paljon edes häiriintyäkseen. Olisiko ollut Amaranthin aikana siinä loppupuolella, kun sitten kuitenkin sain onnistuneesti (jonkun elämänsä tähtihetkiä elävän surffaajasankarin) kengistä vähintään medium-kokoisen annoksen kuraa päälleni, niin hiuksiin kuin pitsipaidallekin. Aiemmin mainittu rokkipoliisikin osoitti sherlockmaista havainnointikykyä sekä perusenglannin hyvää hallintaa kommentoimalla mulle että "your hairs are black!", ja siinä kohtaa ajatus pohjoiseen kotimaahani Suomeen pian palaamisesta ei kyllä ollut ollenkaan ikävä. No, rokatessa roiskuu!

Olisi muuten ihan kiva voida sanoa jotain siitä, miltä itse bändiläisten fiilikset keikalla oikein vaikuttivat - ainakaan Tuomas ei kuulemma ole mikään festareiden ylin ystävä, mutta jos vaikka vähän erityisempi tilanne olisi antanut nähtävissä olevaa lisäboostia. Huomiota tuli kuitenkin kiinnitettyä lähinnä Flooriin, ja siinä nyt ei ainakaan mitään kyllästymisen merkkejä näkynyt. Empustakin on jotain pieniä muistikuvia, joiden perusteella herra oli tuollakin taas oma pelleilevä itsensä. Last Of The Wildsin ekan kitarattoman osuuden aikana se tuli taas lavan oikealle puoliskolle heiluttelemaan kyynärpäitään musiikin tahtiin sivulta sivulle äärimmäisen fiksun näköisesti, ja kun tein samoin se huomasi mut, osoitteli tänne päin innostuneena ja heitti plekua tulemaan samaan suuntaan. Ei sitä nyt varmaksi tiedä, mutta tuli kyllä fiilis että saattoihan se mut tunnistaa. :D Loppubiisin aikana vedettiin vissiin taas jotain random tansseja, ja välillä aidan toisella puolella häärinyt kuvaajasetä taisi niitäkin ottaa vähän talteen... Oli muuten hauska kaveri sekin, lauloi vaan biiseissä mukana tyyliin yhtää innokkaasti kuin me.



Biisilista nyt ei poikennut paljoa siitä mitä kuultiin kesäkuussa Saunassa, ja Bless The Child oli alun SIMS:in lisäksi viime vuosien keikkojen osalta sitä harvinaista matskua. Erityisiä kohokohtia en jaksa käydä edes listaamaan koska niin suuri osa ajasta vaan meni melkoisessa hurmiossa, mutta Romanticidelle vaan täytyy taas antaa tunnustusta. Hitto mikä riehumisbiisi!
Ghost Love Scoren kuulemisesta DVD-keikalla olisin voinut vaikka lyödä vetoa, mutta siltikin sen alku ehti yllättää niin että kirvoitti musta taas aika tyypillisen reaktion. Toisaalta olen kyllä myös sitä mieltä, että tuo on biisi jota ei saisi ns. tuhlata ja soittaa jokaisella keikalla, mutta tuonne se nyt vähintäänkin kuului ja sellainen oli fiiliskin!
Tuollekin karnevaalille (ja meidän osaltamme koko Imaginaerum-kiertueelle) koitti sitten lopulta päätös Last Ride Of The Dayn muodossa, ja vaikka hyppiminen tuotti tungoksen vuoksi vähän vaikeuksia, annettiin omalta osaltamme bändille ja sen keikoille kunnon väliaikaishyvästit olemalla enemmän kuin täysillä mukana. Kiitos tästä puolitoistavuotisesta!

Illan koko lista:

1. Dark Chest Of Wonders
2. Wish I Had An Angel
3. She Is My Sin
4. Ghost River
5. Ever Dream
6. Storytime
7. I Want My Tears Back
8. Nemo
9. Last Of The Wilds
10. Bless The Child
11. Romanticide
12. Amaranth
13. Ghost Love Score
14. Song Of Myself
15. Last Ride Of The Day

Suomalaistuttujen moikkaamisen jälkeen lähdettiinkin aika pian selviämään takaisin leirintään paketoimaan telttaa. Kohta sitten taas (yllättäen menomatkan aikaista täydemmältä tuntunut) rinkka selkään ja Auf Wiedersehen, Wacken! Hyvin ristiriitaiset fiilikset, sillä kyllä siinä todella haikeuttakin oli. :D
Noin tunnin pituinen taksimatka Hampurin kentälle oli melkoisen väsynyt, ja ihan kiva, kun perille päästyämme kuski vielä pyysi lopulta jonkun 120e laskun lisäksi tippiä. Aikamoinen pokka, etten sanoisi!

Ihan vain siksi, että koko reissun viimeinen kuva (kameran perusteella otettu klo 2:36). Tietenkin itse pytinkiinkään ei päässyt edes sisälle kuin vasta tunnin päästä. :D
PS. Uskokaa tai älkää, puolet noista vaatteista tuli kyllä vaihdettua aika lailla heti...
Mä en muutenkaan tykkää lentokentillä asioinnista, mutta tuossa kohtaa olo oli kyllä tavallistakin enemmän että fuck this shit. Jo pelkkä seisominen otti koville, ja tietenkin siinä oli esim. vähän huonon infon vuoksi ihme säätöä ja muuta... Tykkään Saksasta, mutta tuolloin kyllä tuli naurettua kun kummallakin oli hyvin vahvasti sellainen fiilis että joko nyt kohta pääsisi tästä maasta pois. :D Onneksi lopulta sai taas sanoa rinkalle heihei ja hypätä vaihtokentälle Kööpenhaminaan vievään koneeseen, ja ehkä 5 minuuttia paikalleni istumisesta meikäläinenkin oli jo unessa.
Tanskassa tuli käytyä ensimmäistä kertaa, jos noin neljän tunnin mittaista hengailua lentokentällä kunnon vierailuksi nyt voi sanoa. Puolet siitäkin ajasta vietettiin tajut kankaalla jonkun käytävän penkeillä, ja minä joka oon koko ikäni saanut huonosti unta edes omassa sängyssäni sai kyllä taas todeta, että on vissiin ollut vähän rankka reissu joo. Yhdentoista aikoihin lähti sitten tunnin-parin lento Helsinkiin, jossa koitti koskettava jälleennäkeminen rinkan kanssa ja lopulta reilun parin tunnin bussimatkan jälkeen olinkin takaisin Tampereella.

Mitä reissusta nyt sitten jäi käteen? Ainakin pussillinen ilmaiskrääsää, mutta toki muutakin. Itsehän en edes pidä itseäni minään varsinaisena metallipäänä, mutta genren isoimman tapahtuman kokeminen oli silti parin-kolmen vuoden ajan ollut jonkinlaisella "pakko toteuttaa joskus" -listalla - isolta osin varmaan myös siksi, että tapahtumapaikkana on Saksa. Nightwish siellä esiintymässä oli varsin kelpo syy valita omaksi vierailukerraksi nimenomaan tämä vuosi, ja paria päivää ennen tapahtumaa tehdyn DVD-ilmoituksen myötä ei voinut kun hämmästellen kiittää tuuriaan. Keikka oli tosiaan mainittuja seikkoja lukuunottamatta ihan mahtava, mutta sen lisäksi pari muutakin erityisemmin kiinnostavaa esiintyjää ei olisi ollut ollenkaan haitaksi, kuin myöskään vaikka paria ihmistä isompi reissuporukka. Se olisi ollut jo käytännönkin asioiden puolesta helpottava juttu, mutta ei voinut tosiaan mitään. Jos alunperinkin olisin saanut ottaa mukaan vain yhden seuralaisen, niin se nyt ei kuitenkaan olisi ollut kukaan muu kuin Nina. :)
Jossain vaiheessa tulin kyllä ajatelleeksi, että ei välttämättä ole nämä leirintähommat juuri mun juttu. Ja kaikki kolmekaan päivää Wackenissa eivät sitä ehkä saaneet lopullisesti muutettua, mutta oli siinäkin puolensa, sillä pääsipä esim. kokemaan kivaa kansainvälistelyä vähän eri tavalla aiempaan verrattuna. Ihmisiä sekä lääniä koko paikassa oli kyllä turhankin paljon, mutta jos joskus tulee mentyä Suomessakin leireilemään, voi senkin tehdä noinkin hardcoren kokemuksen jälkeen jo melkoisina konkareina, heh. Itse Wackeniin en kyllä osaa kuvitella palaavani vähään aikaan (ensi vuoden liput on muuten jo nyt myyty loppuun...), mutta ei silti voi sanoa etteikö enää ikinä.
Taas huomaa että voisi selostaa reissusta vaikka kuinka, mutta ehkä postaus on jo ihan tarpeeksi iso järkäle ilmankin. Tiivistetään siis loppuun että rankka reissu, mutta kiva kun tuli tehtyä! Onnittelut ja kiitokset seurasta myös sille, joka jaksoi koko hoidon lukea.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Wacken Open Air, episodi 1

Heinäkuun viimeisenä päivänä se koitti: lähtö maailman kuulemma suurimmalle metallifestarille, Wackeniin.
Alunperinhän tuonne oli ajatus matkata ihan porukan voimin, mutta koska liput myytiin loppuun jo loka- tai marraskuussa, siinä vaiheessa reissua vasta harkinneiden piti jäädä nuolemaan näppejään. Saatiin siis Ninan kanssa todeta, että meitä on kaksi (kammottavaksi)!
Maailmanpelastus- tai ainakin valloitustoimiin ryhdyttiinkin sitten aamulla lentämällä Tampere-Pirkkalasta Bremeniin, sillä Wackenin pikkukylää lähempänä olevaan Hampuriin olisi pitänyt lähteä Hesasta. Saksassa oltiin perillä ennen puoltapäivää paikallista aikaa, ja reissun ensimmäinen huvittava kulttuurishokki tuli vastaan jo lentokentän viereisessä Mäkissä: sieltä sai kaljaa.

Eriparisilmät ja toinen aamiainen.
Kohta vaihdettiin sijaintia lähijunalla kaupungin rautatieasemalle ja sieltä sitten Hampuriin, ja etenkin matkoista ensimmäinen oli taas sellaista perus Saksa-meininkiä eli "yhyy, miksei Suomessakin voi näyttää enemmän tältä?" Vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia ja niin edelleen. Muutenkin mä jotenkin vaan tykkäsin tuosta paikasta ja kaupungista toiseen matkaamisesta, kun sai vaan kiireettä mennä kaverin kanssa omin avuin eikä vain jossain isäntäperheen autossa istuen.
Itse maasta vielä sen verran, että olin todella muistanut yleisen englanninosaamistaidon olevan vähän parempi. Toisaalta omatkin kokemukset olivat tähän asti rajoittuneet lähinnä yhteen perheeseen ja heidän tuttuihinsa ja kavereihinsa, englanninopettajiin sekä lentokentän henkilökuntaan, joten no... :D Silläkin tavalla ihan sivistävä kokemus tämä siis. En kyllä väitä että omassa saksassakaan olisi hirveästi kehumisen varaa, kun ottaa huomioon että niilläkin tunneilla tuli kulutettua penkkiä kymmenen vuoden ajan. Tälläkin kertaa tarkoituksena oli yrittää puhua sitä niin paljon kuin taisi, mutta sitä juttua tuli niiltä aina niin nopeasti ja äh... Sen sijaan että olisi pyytänyt toistamaan saman jutun vaikka vähän hitaammin, luonnollisempi reaktio oli lähinnä aina kertoa saksaksi että sori, puhun tätä vaan suht vähän. Ja välillä kun koitit puhua saksaa vaikka jotain ostaessasi, tyypit vaihtoivat englantiin koska tiesivät sut ulkomaalaiseksi ja joskus taas itsepäisesti jatkoivat sillä saksalla, vaikka kuinka puhuit englantia ja jouduit kysymään että anteeksi mitä, kun et saanut kaikesta selvää.

Toi kaikki olikin tosi hauska latoa Hampurin aseman ruokakaupan pikkiriikkiselle kassahihnalle. :D

Festaribussipysäkillä jee!
Matkalla Hampurista Itzehoeen (= pikkukylä, josta festaribussit lähtivät) kanssamatkustajista alkoi kyllä jo hyvin huomata mihin oltiin menossa, ja kaikenmoista kulkijaa tuli kyllä siinäkin kohdattua... Sittenpä enää noin vartin pituinen bussimatka vielä pidemmälle ei-mihinkään ja tadaa, oltiin perillä!
Kaikille muuten vinkkinä: jos menee festareille tarkoituksenaan leiriytyä alueelle, jonka kokoa on hankala edes hahmottaa ja josta ei sillä hetkellä ole karttaa mukana, se teltta kannattaa pystyttää ihan vaikka ensimmäiselle järkevältä vaikuttavalle pläntille jossa tilaa on. Hampurissa kivasti lisäpainoa saaneiden kantamusten raahaamisen, osiolta toiselle harhailun, avuliaiden ja ei-avuliaiden saksalaispoikien kohtaamisen ja vähän myös kaikkeen kettuuntumisen jälkeen palattiin lopulta aika hiton uupuneina takaisin A-sektiolle iskemään kuvainnollinen lippu maahan ja asettumaan taloksi, tai ainakin teltaksi. Jee!
Suurin aktiviteetti mitä enää tuona iltana oikeesti jaksoi tehdä oli mennä hankkimaan ranneke (mitä ei esim. portilla pystynyt suorittamaan), poiketa jossain randomkaupassa, syödä, ottaa yhdet siiderit ja mennä puoliltaöin nukkumaan. Johan sitä oli vielä kolme päivää edessä!


Torstai

"Wacken, aufwachen!" Section A:n aamumeininkejä kymmenen jälkeen.
Ensimmäinen aamu oli kyllä suurimpia "mitä ihmettä, me tosiaan ollaan täällä" -ihmettelyhetkiä - vai mitä muuta voi oikein aatella odotellessaan vapautuvaa vessaa, tuijotellessaan unesta vielä vähän tokkuraisena maahan ja huomatessaan, että siinä lojuu nahkaiset stringit. Tämä se on oikeaa elämää!
Vaatteista puheenollen, tämäkin ensikertalainen saatiin kyllä kertalaakista vakuutettua siitä, että festarileireilyssä turhamaisuus karisee ja kunnolla. Aina oppii uutta. Jaksoi sitä toki jossain vaiheessa päivää nyt vähän piirtää naamaansa, mutta että vaatteet? Evvk, jotain vaan päälle ja sillä hyvä. :D

Da very stylish muodoton ryppymekko siihen sopivine
 kenkineen. Muutenkin siinä aamutuimaan vähän tuntui,
ettei silloin kuullut "Hola, bonitas!" -kommentit olleet
ihan rehellisiä.
Aamuinen sade sai aikaan kivoja juttuja joillakin noista teistä, namnam. Saappaathan oli jääneet kotiin vaikka
alunperin olin sellaisetkin suunnitellut ottavani mukaan, mutta onneksi shoppailualue alias "Wackenin oma Viistokuja" tuli siinä asiassa apuun!


...ja no, olisi sieltä löytynyt toki ihan kivoja ei-kumisiakin jalkineita.


Torstaihan oli ensimmäinen varsinainen festaripäivä, mutta meidän ohjelmalistassa oli bändien osalta vain Rammstein ja sen lisäksi korkeintaan Deep Purple. Yhdessä vaiheessa piti toki käydä mielenrauhan ja tiettyjen käytännön järjestelyiden vuoksi vähän selvittämässä asiaa jos toista mm. infopisteellä, mutta sitä lukuunottamatta päivän saikin pyhittää ihan hengailulle. Saatiin myös kutsu tulla viettämään iltaa leiriin jota piti kaksi norjalaista, kaksi kanadalaista ja yksi hollantilainen, ja voi että, siellä oli kyllä hauskaa. :'D "Even the German water sounds angry: "JA!!1"" 


Festarialuetta, Wacken Black Stagella öö joku bändi.
"Laita nyt jumankauta joku vaate tai edes rasvaa noille hartioille, kohta ei meinaan enää hymyilytä!", sanoisin tuonhetkiselle itselleni jos vaan voisin, nimimerkillä Iho kesi vielä viikonkin päästä. Puolipilvinenkin sää voi indeed olla kohtalokas, kun sen viettää kokonaan ulkona...

Illalla Deep Purplen aikana isojen lavojen edusta oli sen verran täynnä, ettei siellä kyllä enää päässyt Rammsteiniakaan varten mihinkään sellaisille paikoille joista olisi mitään nähnyt ja äh, melkein ahdistavaa joku keskellä tungosta seisominen. Kyllä taas muistaa miksi yleensä hankkiutuu sinne eturiviin, mutta no, onneksi oli sentään edes screenit.


"You're as sane as I am." Näyttivät välissä jotain 3D-juttua.
Aina pääesiintyjää ennen palamaan sytytetty härän pää oli kyllä aika cool!
Tottakai Rammsteinilta joitakin biisejä tietää, vaan eipä se kuitenkaan itselleni hirveästi merkitse. Kyllä siinä raskaassa, jyskyttävässä takomisessa on tavallaan joku juttunsa, mutta en tiedä onko meno omaan makuun sitten ehkä vähän turhankin ykstoikkoista. No, vaikka esim. Mutter on vähän melodisempi ja ihan okei biisi, mutta sitä nyt ei tuolla tainnut tosiaan tulla - muutenkin lähdettiin seikkailemaan takaisin leirintään varmaan jo jonkun neljän biisin jälkeen ja vissiin vielä Ninan ehdotuksesta, kun sitäkään ei enää jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. ::D Naureskeltiin teltassa olevamme varmaan koko festarin rauhallisimmat vieraat, mutta johan sekin päivä oli ollut suht pitkä. Rikottiin siis jo toisen kerran lentokoneessa laatimiemme "Wackenin 10 käskyn" käsky numero viittä, mutta ei se mitään, välillä pitää olla vähän vanhus ja mennä tuollaisessakin paikassa puoliltaöin nukkumaan. Gute Nacht, ja seuraavassa postauksessa lisää!