tiistai 30. syyskuuta 2014

Tracon 9

Kuun puolivälissä osallistuin itselleni aivan uudenlaiseen tapahtumaan, Traconiin. En ole varsinaisesti suurempi animen saati sitten roolipelitouhujen harrastaja (enkä sellaiseksi suunnittele tulevanikaan), mutta cosplay on kuitenkin kiinnostanut jonkun verran aina omista penkkareista lähtien. Viime vuoden lopussa myös tutustuin aivan randomisti sarjaan, jonka ansiosta suureksi yllätyksekseni opin että näköjään onkin olemassa animea josta itsekin voin pitää ja vieläpä innostua - viimeistään tuon ansiosta oli siis aika ottaa selvää, mistä noissa coneissa onkaan kyse.

Tänä vuonna liput myytiin loppuun jo kesän aikana, vaikka aiemmin niitä on yleensä saanut vielä ovilta. Itsekin saamattomuuttani jäin ilman lauantailippua, mutta saipahan senkin päivän käytettyä vaatetuksen valmisteluun. Joku kunnon cosplay-asu olisi vaatinut tässä kohtaa vähän turhan paljon panostusta (ja esim. peruukin pitäminen ei houkuttanut, hyi), joten päädyin kompromissiin: lookkina toimi normaali habitus, pienenä erikoisuutenaan Kyo Kara Maoh'n Wolframin takki (siitäkin huolimatta, että taannoin sain sarjasta ihan mystisen ähkyn koko kesän jatkuneen, tavallista intensiivisemmän fanityttöilyn jälkeen).
No, mitä vaatekappaleen muokkaukseen taas tulee... Tie oli lopulta kivisempi kuin ensin luulin. Eeppisten kirppiskierrosten päätteeksi olin saanut saaliiksi kaksi paremman puutteessa ihan ok:n väristä kauluspaitaa, toinen jo valmiiksi sopiva ja toinen pienennystä ja istuvaksi muokkausta vaativa. Näistä jälkimmäinen oli mielestäni lopulta oikeamman värinen, ja vaikka sisälsikin enemmän työtä niin ei muuta kun hihat heilumaan. Tällä kokemuksella pienennysrupeama vei tietysti arvioitua enemmän aikaa, mutta valmiiksi lopulta tuli, ja kun illalla silmät jo väsyneinä googlasin sitten mallikuvaa seuraavaa vaihetta eli eriväristen yksityiskohtien ompelua varten, jouduin toteamaan että voi muuten perse. Ai miksi? No huomasin että se saakelin toinen paita, jonka olin hylännyt muka liian tummuuden vuoksi, sittenkin oli väriltään lähempänä esikuvaansa kuin se, jonka kanssa olin tapellut koko päivän. Ja näin ollen turhaan. Vähän ehkä teki mieli lyödä päätä seinään. Muutama syvä sisään-ulos-hengitys, ja ei kun työn alla oleva paita sitten vaan vaihtoon, koneella surruuttamista puoli yhteen asti yöllä ja hieman viimeistelyä aamulla, minkä jälkeen viimein tuli valmista. Siinä teille tarina tyhmyydestä ja vähän myös sinnikkyydestä. Valmiista tuotoksestakin kyllä jäi puuttumaan pari pientä yksityiskohtaa, mutta antanette sen anteeksi. :D


Kun aamupäivällä sitten hankkiuduin tapahtumapaikalle, voin kertoa että oli muuten kummallinen fiilis käppäillä pitkin Tampere-talon edustaa. Jo pelkästään puistoalueellakin oli runsaasti asiaankuuluvasti pukeutunutta väkeä (ja ei kai ihme, sillä mahtava ilma!), ja tällä kertaa itse vielä olin tavallaan samaa porukkaa vaikka toisaalta ihan muulta kyllä tuntuikin. Onneksi törmäsin jo pian erääseen tuttuun ja tämän kaveriin, eikä enää tarvinnut tuntea itseään ainakaan kovin eksyneeksi ja sain myös infoa joihinkin käytännön asioihin liittyen. Jo kohta vuorossa olisi ollut myös ensimmäinen itseäni kiinnostava luento, Maskeerauksen ABC, joka kuitenkin jäi väliin sillä paikalle päästessäni kyseinen huone oli jo täynnä. Ai, niinkin voi siis käydä, hienostipa alkoi tämäkin. Ei voinut mitään, joten ei kun muualle kiertelemään!
Vaikka todella monien cossit eivät soittaneetkaan mulla yhtään mitään kelloa, oli siellä joukossa paljon (enemmän tai vähemmän) tuttuakin. Näistä Shingeki no Kyojin eli Attack On Titan oli selkeästi suosituimpia sarjoja ellei jopa kaikkein suosituin, ja Free!:n poikia sai spotata melkein joka suunnalta. Itsehän ikään kuin löysin Harry Potterin uudestaan kaksi vuotta sitten, ja on aina kiva huomata aiheen olevan edelleen ajankohtainen muillekin, myös tuolla: jo alkuvaiheessa bongasin ainakin yhden Harryn kuin myös Dracon, ja sattui siellä näköpiiriin myöhemmin jokunen muukin tyyppi kaapu päällä.



Kauppa-aluetta.
En yllättynyt huomatessani Free!-faneja odottamassa pääsyä fanservice-luennolle. Rin ja Gou.
Fanservicea käsittelevälle luennolle vajaaksi tunniksi istuminen (ja vielä muuten eturiviin) oli kyllä taas näitä "kaikkialle sitä näköjään päätyykin" -hetkiä. Sana luento kuulostaa tuossa yhteydessä vähän hassulta, sillä kuten aiheesta saattaa päätellä, kyseessä ei ollut mikään erityisen totinen tilaisuus. Luennoitsijat olivat varsin rempseitä ja ihan hauskaa tuolla tosiaan olikin. :D
Mainittujen lisäksi sunnuntain luennoista mua olisi kiinnostanut enää Japanissa vuoden viettäneen henkilön pitämä Mitä anime ja manga jättävät kertomatta Japanista, jonka senkin päädyin missaamaan koska ensin muistin sen olleen jo edellisenä päivänä. Lopulta ihan hyvä vaan niin, sillä kiertelyyn ja ihmettelyyn käytettävää aikaa olisi saanut olla vähän enemmän ihan ilman tuotakin. Ei ihme, että tapahtuma on kaksipäiväinen.

Cosseja loppupäivältä! Rei ja Nagisa, Freestä jälleen.

Tanssimeininkejä pihamaalla. Ulkonakin tosiaan riitti ohjelmaa, puistossa kun pääsi halutessaan mm. kokeilemaan boffausta ja jousiammuntaa.
Vaikka muuten vietinkin suurimman osan ajasta ihan keskenäni, törmättyä tuli useampaankin tuttuun mikä oli tosi kiva!



Eheheh, jollain on ollut aamulla ulkonäkökriisi. Ei vaan, nazgûl-cossi oli kyllä iso vau!

Elsoja tuli nähtyä ainakin vilaukselta useampikin, kuvassa olevalla oli vielä mukanaan pukuun sonnustautunut herrasmies kantamassa viitan helmaa. :D En tiedä johtuuko muuten omasta platinablondiudesta, mutta jotenkin olisin itse aika tarkka tuon hahmon hiusten oikeanlaisesta värisävystä.

Liian valon vuoksi ihan järkyn huono kuva, mutta alien tosiaan oli yksi päivän "ootas kun poimin leukani tuosta lattialta ja laitan takaisin paikoilleen" -reaktioita aiheuttaneista bongauksista.
Hieman on joo vääränlainen tausta, mutta koitetaan olla välittämättä. :D Thranduil oli tosi upea!
Avengers ei ole mulle mitään ominta alaa, mutta oli pakko käydä räpsäisemässä kuva kun jo valmiiksi poseerasivat hienoine asuineen!
Ja sitä Attack On Titania.
En ollut ylimääräisen ajan puutteessa raaskinutkaan lähteä käymään missään syömässä enkä tajunnut, että puiston kojuilta olisi saanut myös ihan kunnon ruokaa - mitäs sitä sanottiinkaan tyhmän pään ja muun ruumiin jopa fyysisesti vahingollisesta suhteesta? Sunnuntain cosplay-kilpailun eli Pohjoismaiden mestaruuskisakarsinnan alkaessa ei siis ollut enää mikään maailman energisin olo, mutta kyllä sitä nyt vielä loputkin ajasta ihan pärjäsi.
Tosiaan, oli jännää päästä seuraamaan esityksiä, vaikka kuten olin vähän pelännytkin, hahmoissa oli paljon sellaisia joista en tiennyt yhtään mitään. Rozen Maidenia ja Kuroshitsuji aka Black Butleria olen kyllä suosituksesta jopa katsonut jakson tai pari, mutta se nyt ei ihan auttanut saamaan niihinkään sarjoihin liittyvistä esityksistä kaikkea mahdollista irti. Kaikesta huolimatta tuolla sai kuitenkin ihailla panostusta jonka kilpailijat olivat asuihinsa, lavasteisiin ja esityksiinsä laittaneet, ja olihan se ihan liikuttavaa nähdä palkintojenjaossa yksilökilpailun voittajan (alemmassa kuvassa keskellä) yllättynyt ja onnellinen reaktio.


Pahoittelen laatua.
Kisan jälkeen olikin jäljellä enää päättäjäiset, joilta olin saattanut odottaa ehkä hieman enemmän kuin mitä tuolla sitten nähtiin ja kuultiin - lauantaina avajaisissa lienee ollut vähän isompi meininki. Toinen päättäjäisten tanssiesityksistä oli kyllä ihan viihdyttävä, mutta noiden lisäksi tilaisuus koostui suurilta osin kaikkien mahdollisten tahojen kiittelemisestä, mikä nyt siis ilman muuta asiaan kuuluukin. Selvisi siellä ainakin ensi vuoden Traconin teema eli aikamatkailu, josta aiemmin aulassa ja nyt lavalla pönöttänyt Tardis jo vihjasikin. Muutenkin tuolla oli tietysti kiva ennen kotiinlähtöä ikään kuin paketoida päivä kasaan, varsinkin kun nyt ensikertalaisena vierailu koko jutussa oli melkoista uuteen tutustumista ja mitään oleelliselta vaikuttavaa ei halunnut missata.

Järjestäjät eli Conitea. Kiitos vain!
Heihei.
Tuo päivä ei todellakaan ollut mikään ihan perus sunnuntai, ja se on ainoastaan hyvällä sanottu. Lähdin tuonne lähinnä sillä ajatuksella että käydään nyt kokeilemassa, mutta pian alkuhämmennyksen haihduttua olinkin jo sitä mieltä että haluan kyllä tulla tänne ensi vuonnakin. Ja kahdeksi päiväksi. Mahtui sitä toki yhteenkin kaikenlaista, mutta silti jäi olo että kokisi tästä mielellään kerralla enemmänkin. Olin esim. tajunnut vasta cosplay-kisaa katsomaan suunnattuani että niin joo, näköjään toisessa ja kolmannessakin kerroksessa olisi ollut lukuisien myynti- ja taidepöytien verran nähtävää, no, eipä tässä olisi niille paljoa aikaa ollutkaan. :D
Mitä taas tulee sellaiseen asiaan kuin cossaus, oli tosi siistiä päästä bongaamaan, ihastelemaan ja kuvaamaan toinen toistaan hienompia aikaansaannoksia. Oma kustomoitu paitani tuntui välillä aika vaillinaiselta, ja no, ensi vuodeksi olisi kyllä kiva koittaa koota itselleen ihan kokonainen asu. Jotain tuossa touhussa vaan on. Kaverin kanssa toteutettu paricossi olisi myös tosi hauska ajatus, mutta täytyy nyt katsoa minkälaiset sellaiseenkin on resurssit.
Pitemmittä puheitta, oon tosi iloinen että kävin tällaisenkin uuden kokemuksen hankkimassa - ei kun ensi kertaan!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Saksa-annos ranskalaisilla

Käväisin viime kuussa vanhan isäntäperheeni luona Saksassa jo kolmatta kertaa. Edellisestä vierailusta oli aikaa yli kaksi vuotta, joten oli enemmän kuin tosi jees palata tuonne taas muutamaksi päiväksi! Kuvia tuli otettua aika vähän, mutta tässä nyt edes muutama:

Näkymiä lainahuoneestani ensimmäisenä aamuna. Silloin aikoinaan ekaa kertaa tuosta katsoessa taisi olla ihan jännä fiilis. :D


Tehtiin jotain aiempaan verrattuna varsin kummallista: käytiin kuuntelemassa paikallisella pikkuklubilla indierockbändi Cloud Nothingsia. Ei mitään mulle ominta tavaraa, mutta oli silti kiva ilta (ja halvat juomat)!
Darmstadtilaisen pubin nimi kummastutti.

Reissu ei muuten tällä kertaa rajoittunut pelkästään Saksaan, vaan yksi päivä vietettiin Strasbourgissa Ranskan puolella - meikäläinen kyseisessä maassa ensimmäistä kertaa. Eka puoti jossa tuolla poikettiin oli pieni kahvila, johon sisään astuessamme meitä tervehti Amélieta muistuttava myyjä. :D Niinpä tietysti.

Katedraalin edustalla tehtailtiin saippuakuplia.








perjantai 19. syyskuuta 2014

Surrender to the beat from the pulse of your heart


Amaranthe Pakkahuoneella 18.7.2014

Whispered
Omnium Gatherum






Kivalla kesäsäällä ja seuralla Pakkista vastapäisen Passionin terassi on superhieno asia. Entä itse keikka? No ei voi muuta kuin ilmoittaa, että Amaranthe on virallisesti bilebändi nro 1, piste. Hauskaa siis oli, omat tanssiliikkeet, valotikut ja minidiskopallo for the win. Mm. Electroheart oli jälleen niin huippu etten tajua, miten en ensi alkuun edes niin välittänyt koko biisistä. En tajua myöskään sitä, miten jotain viime vuoden Tuskasta raportoinutta hevipuristia harmitti silloin Elisen kuulemma liikaa peruspoppimeininkiä muistuttava lavaliikehdintä (come on dude, kumpi meistä tässä oli se heteromies?).  
Tällä kertaa juttu on vähän niin että lyhyestä virsi kaunis, joten eipä tässä muuta kuin että tulevaa levyä ja seuraavaa keikkaa odotellessa!

PS. Postausten pikkuhiljaa säälittävän pitkiksi venyneet välit näköjään muuntuivat taas kunnon horrokseksi, joten pahoittelut siitä, jos jotakuta on päässyt harmittamaan. En usko jatkossakaan saavani kirjoituksia aikaan useammin kuin kerran kuussa, mutta nyt poikkeuksellisesti tässä lähipäivinä olisi kuitenkin tiedossa vähän lisää! Stay tuned.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kiva, kivempi, Kivenlahti

Kahden viime vuoden aikaisten tekemisteni seurauksena teitä tervehtii nyt ensimmäiseen ammattiinsa valmistunut. Kiitos, kiitos! Palataan aiheeseen kuitenkin vasta myöhemmin jos palataan, sillä nyt on festaritarinoinnin aika.
Pitkään näytti siltä että kesäni olisi musiikkitapahtumien osalta täysi pannukakku, tai no, ei oikeastaan edes sitä sillä nimenomaan ainekset tuntuivat puuttuvan. Ei täällä nyt edelleenkään mitään mullistavaa ole tapahtunut tai ole tapahtumassa, mutta sentään jotain, ja siitä ensimmäinen todiste oli mm. hollantilaisystäviemme Within Temptationin tähdittämä Kivenlahtirock!

Saavuin Espooseen ollakseni porteilla ehkä puolta tuntia ennen avaamista, ja yllätyksekseni siellä oli odottamassa varsin huomattava määrä porukkaa - niin joo, The Rasmus. Meillä nyt ei ollut eturivistä kummoista paniikkia, joten oli kerrankin hauska seurata ulkopuolisen silmin miltä sellainen touhu näyttää. :D
Ohjelman avasi miltei saman tien päälavalla esiintynyt St. Rasta, joka ei ollut itselleni ennestään tuttu sitten mistään. Lavalla heiluneet kymmenkunta ihmistä soittivat ja lauloivat kuitenkin niin iloista, tarttuvaa ja kesäistä musaa, että ihan harmitti ihan-kuin-suurin-osa-olisi-vielä-edes-saapunut-paikalle -soittoajankohdan ja pienen sateen vuoksi. Ei nyt ehkä ihan sellaista tavaraa mitä itse normaalisti kuuntelisin, mutta varmasti paikallaan monellakin festarilla. Toivottavasti pääsevät viihdyttämään ihmisiä vähän paremmissakin olosuhteissa!

Hän oli paras.
"Jee, on ihan oikeasti kesä ja olen festareilla!" feat. katoavainen tukka.
Anniskelussa mm. sadetta pitämässä olisi viihtynyt vaikka miten kauan, mutta seuraava esiintyjä eli kakkoslavalla (sään juuri sopivasti kirkastuttua) aloitellut Indica oli kuitenkin must.
Voisin kirjoittaa vaikka reilusti pidemmänkin tekstin ajatuksistani bändistä, mutta tiivistetään siihen että kuunneltu ja tykätty on paljon aina jostain vuoden 2005 alusta asti, tosin väliin on mahtunut jo vuosissa laskettavia taukojakin. Alkuaikoina en kokenut Jonsun äänessä mitään vikaa, jossain vaiheessa ymmärsin miksi jotkut tekivät niin ja no, nykyään asia on varsinkin joidenkin biisien suhteen haaste jo vähän itsellenikin. Muutenkin musiikki on jälleen ollut hyvän aikaa jo vaarallisen lähellä unholan alhoja joitakin hyvin satunnaisia hetkiä lukuunottamatta, mutta sain nyt sentään festarisuunnitelmien myötä tutustuttua uuteen Akvaario-levyyn (enkkuversiona "Shine"). Siitä täytyy kuitenkin sanoa, että en hirveästi lämmennyt. En tiedä onko se itse musiikki niin paljon huonompaa, mutta sanoitusten puolella liikuttiin nyt jotenkin niin tusinatavarameiningeissä ja arkisessa elämässä, ettei se ihan siltä omalta Indicalta tuntunut. Ei sillä että olisin kuitenkaan osannut asiaa enää tässä vaiheessa ihan niin kamalasti surra, ja keikka oli jokatapossa kiva päästä näkemään (ensi kertaa sitten sen yhden aiemman eli Nightwish-lämppäyksen, oh the memories)!


Johonkin päin eturiviä olisi päässyt vielä hetken ennen aloitusta, mutta hieman kauempaakin näki niin hyvin että mitäs sitä turhia. Keikka alkoi biisillä Elä, ja jos nyt ei vielä siinä vaiheessa niin kuitenkin hyvin pian sai huomata miten jo melkein unohtuneet biisit vaan voivat ollakin livenä kivoja. Toivomuksena mulla oli ollut lähinnä ettei liikaa mitään aivan uutta, mikä täyttyikin ihan hyvin: Sun oma, Suunta on vain ylöspäin ja Älä kanna pelkoa olivat Akvaarion edustus eikä tosiaan huonokaan sellainen. Muuten setti koostui lähinnä singleistä, eikä kai ihmekään kun soittoaikaa ei varsinaisesti liikaa ollut.
Lavan edustalla väkeä oli pienoinen joukko, ja sen lisäksi keikkaa seurattiin meidän tavoin hieman kauempaa hajanaisemmilta sijainneilta. Ei se yleisön koon tai reaktion perusteella nyt tosiaan mikään vuosisadan rockshow ollut, mutta on sitä varmasti aneemisempaakin meininkiä nähty. Käsiä saatiin hyvin yhteen kehotuksesta, suomalaisesta juomajuhlakulttuurista ammentavat spiikit saivat aikaan naurahduksia ja esimerkiksi yksi tyttöporukka eturivissä oli koko ajan oikein innoissaan mukana - siellä itsekin olisin varmaan kehdannut.
Koska maailmassa voi todellakin olla liikaa kliseitä, näin settiin palatakseni, melkein jo toivoin ettei Ikuista virtaa soitettaisi vaikka ollenkaan. Sen ajatuksen realistisuus nyt kuitenkin tiedettiin, ja mikäpä muukaan biisi tosiaan olisi ollut vuorossa keikan viimeisenä. Ja oikeesti, aiemmista mietteistäni huolimatta se ei edes yhtään haitannut. Kyseessä on ilmeisesti tapaus jota melkein voisi jollain tavalla verrata johonkin Celine Dionin My Heart Will Go Oniin: ei tule kyllä koskaan kuunneltua itse ja pelkkä nimikin jo huutaa klisettä, mutta kun sen päätyy jossain kuulemaan, ei voi kun todeta että voi paska, vihaajat vihaa mutta tää on oikeasti hyvä biisi. Ei Indican hitti tietenkään enää yhtä lujaa iske kuin 11-vuotiaana, mutta sen verran kuitenkin että varsinkin keikan lopetus oli kaikkea muuta kuin huono.

Hurjan 45 minuutin aikana kuultiin kaikkiaan seuraavaa:

1. Elä
2. Vuorien taa
3. Sun oma
4. Suunta on vain ylöspäin
5. Scarlett
6. Valoissa
7. Älä kanna pelkoa
8. Pahinta tänään
9. Ikuinen virta

Mun puolestani keikka olisi saanut kestää vaikka toisenkin samanpituisen pätkän, mutta ei makeaa mahan täydeltä tai jotain sinnepäin - muutakin kun vielä oli luvassa!
...ja mitä siihen makeaan tulee, aivan sellaiseksi en virolaisryhmä Metsatöllin esitystä luonnehtisi. Ei siis siinä soitossa kai mitään, mutta soitettavassa musiikissa... Päälavan seuraavana vallanneen bändin musa ei tosiaan ollut tullut vielä itselleni tutuksi ja olinkin ihan uteliain mielin liikenteessä, mutta ei tuo ainakaan kertalaakista tehnyt suurempaa vaikutusta. En tiedä voisiko jonkun käsittelyssä sellaisen perusjunttauksen pienillä folkkimausteilla saada jopa vielä toimimaan kiinnostavasti, ehkä, mutta tämän perusteella näiden meno oli ehkä hieman yksitoikkoista omaan makuun. Innostuneitakin kuuntelijoita bändiltä kuitenkin onneksi löytyi (oli sitten alkoholilla osuutta asiaan tai ei), ja mitä ulkomusiikilliseen viihdyttävyyteen tulee, ainakin toivon etten ollut ainoa jota spiikit hieman huvittivat. On siis oikeasti tosi kunnioitettavaa miten kaikki puhe keikalla hoidettiin suomeksi, mutta en silti voi mitään sille että se kuulosti vähän koomiselta. :D


Jos Viron ja viron ihmeet välillä vähän kummastuttivatkin, se ei ollut loppujen lopuksi yhtään mitään verrattuna siihen hämmennykseen, joka valtasi ainakin mut seuraavan esiintyjän aloittaessa. Anette Olzonin keikka ohjelmalistan joukossa oli tietysti ehtinyt ihmetyttää jo siitä asti kun sen sieltä ensi kertaa spottasin, mutta nyt koko hommasta sitten tuli todellista. Kun on nähnyt ja kuullut tietyn naisen laulavan tietyn bändin kanssa kymmenkunta kertaa, aivan muun porukan ja aivan muun musan kanssa esiintymisen todistamiseen ei ilmeisestikään ihan heti totu.


Olin kuullut Anetten soolomatskusta muutaman biisin, ja kuten Nightwishin ensimmäisenkin naissolistin kanssa aikoinaan, olisin ensin veikannut oman musiikin tyyliksi jotain vähän muuta. Älkää siis antako kuvassa näkyvän (genderbendattu Jukka Poika -)lookin hämätä, sillä keikallakin tosiaan kuultiin muistaakseni suurimmaksi osaksi jonkinlaista rokkia. Ja joo joo, moni musiikki tietysti vaatii vähän aikaa avautuakseen kunnolla ja sitä rataa, mutta ei muhun ainakaan tähänastisen perusteella tämä tuotanto niin uppoa. Ikävä sanoa näin, mutta vähän tylsän kuuloista.
Koska kakkoslavan tapahtumat näki ja kuuli niin hyvin kauempaakin, ei tosiaan tullut käytyä lähempänä muuten kuin ottamassa pari kuvaa (sen mitä esim. syömiseltä kerkesi). Lavan edustallakin oli nyt varmaan Indican yleisöä vastaava määrä väkeä, mutta jotenkin musta tuntui että monella heistä oli suurempana intressinä samassa paikassa seuraavana aloittava Sabaton.
Mutta tosiaan, vaikken itsekään Nightwish-aikana pitänyt kaikesta mitä Anette teki, jotenkin mulla on aina ollut tarve puolustaa häntä kaikkien ilkeäkielisempien kynsiin joutuessaan (oikeesti, vaikka et pääsisikään Tarjan lähdöstä yli, kuka muka ansaitsee sellaista paskaa? Ja miten Anette edes olisi mitenkään syyllinen siihen että Tarja oli jo pitkään aikonut vaihtaa soolouralle ja että muu bändi päätti - sanotaan vaikka että omalla tavallaan - nopeuttaa tätä siirtymää?). Herättikin tosi ristiriitaisia tuntoja, kun keikka nyt ei varmaan ollut monellekaan tuolla mitään päivän parhaimmistoa, ja yksikin biisi jouduttiin aloittamaan kahdesti eikä siitä siltikään tullut lopulta mitään. Ei sieltä nyt sentään mitään buuausta kuulunut, mutta jotenkin vähän ikävä olo ehkä jäi. Ja hämmentynyt, ennen kaikkea vaan hämmentynyt.

Onneksi seuraavana vuorossa kuitenkin oli jotain, mitä itsekin ihan odotti. Vaikka lempibändeille omistautuminen olikin 9-10-vuotiaana vähän eri luokkaa kuin mitä sitä myöhemmissä vaiheissa on ollut, The Rasmus oli sen ajan isoimpia suosikkeja. Soittimessa ei ole kyllä enää iäisyyksiin pyörinyt kuin muutama ja tosiaan reilusti vanhempi biisi, mutta oli joka tapauksessa jännä päästä todistamaan live-esiintymistä varmaan yhdentoista vuoden takaisen kerran lisäksikin (jos kolmen biisin pituista show'ta kauppakeskuksen aukiolla varsinaiseksi keikaksi nyt saattoi sanoa).
Edessämme eturivissä olleet ihmiset olisivat kyllä ansainneet jonkun siihen asti innokkaimpien fanien palkinnon, kun bändi aloitti keikan No Fearillä. Itse nyt en osannut ihan samaan malliin intoilla sillä tuokin biisi kuuluu mun vinkkelistäni "vähän turhan uusiin" (niin, eihän biisin sisältävä levy ilmestynytkään kuin... 2005?), mutta eipä tuolta nyt varsinaisesti tehnyt mieli poiskaan lähteä.
Keikka jatkui setiltään hyvinkin hittipainotteisena, Stranger mulle itselleni vain etäisesti tuttuna ja Ghost Of Love sitäkin vieraampana. Alkupuolen kivoimpia hetkiä oli ainakin Chill, mutta varsinainen kohokohta seurasi kyllä vasta myöhemmässä vaiheessa, kun In My Life ja F-F-F-Falling soitettiin peräkkäin, huhhuh! Ei kyllä kukaan ihan lähettyvillä oleva tainnut vain pönöttää rokkipoliisina siinä kohtaa. :D
Mitä show'hun tulee noin muuten, näin ei-fanina ei kyllä tullut varsinaisesti ajateltua mitään että "vau, huomaa kyllä että tässä nyt soittaa yksi maailmalla menestyneimmistä bändeistämme!", mutta juttu olisi kuitenkin varmasti sama hyvin monen muunkin ryhmän kohdalla varsinkin jollain alkuillan festarikeikalla, että ei nyt sinänsä mikään kovin pointikas huomio. Ja no, ainakaan mitään käsikirjoitettu alusta loppuun asti -fiilistä ei miekkosten esiintymisestä paistanut, mikä oli tosiaan kiva.


Koska sekä Rasmus että Anette esiintyivät samana päivänä, ei ollut kovin vaikeaa laskea yhteen yksi plus yksi, joista tulokseksi tuli tosiaan mikäs muukaan kuin yhteisbiisi October & April. Ei se nyt ehkä mikään upeudessaan maailman järisyttävin balladi ole, mutta nätti kuitenkin, ja aihe on kieltämättä sellainen joka mulla nykyään voi mennä aika helposti tunteisiin kuten tuollakin tuli huomattua. Duetto kuului kyllä keikan kivoimpiin osuuksiin, eikä sen jälkeen viimeisenä biisinä kuultu In The Shadows nyt tunnelmaltaan kehno hetki ollut sekään.

Koko setti:

1. No Fear
2. First Day Of My Life
3. Ghost Of Love
4. Stranger
5. I'm A Mess
6. Chill
7. Sail Away
8. Livin' In A World Without You
9. In My Life
10. F-F-F-Falling
11. Guilty
12. October
13. In The Shadows

Toivesettini olisi kyllä hieman eronnut yllä nähdystä, mutta oli tuo kuitenkin siitäkin huolimatta nostalginen ja ihan viihdyttävä tunti or so (vaikka basisti Eeron kertoma espoolaisvitsi kyllä edelleenkin odottelee avautumistaan)!

Mutta eteenpäin, sanoi mummo talvisodassa. Sabaton on bändi, jonka tähän asti tutuksi tullut musiikki ei ole sillä lailla mitenkään hassumpaa - biisit kuitenkin menevät lähinnä sellaisena taustamusana sen sijaan, että vastaan olisi tullut mitään erityisellä tavalla mieleenjäävää tai mitään, mikä tekisi mieli laittaa heti uudelleen soimaan (saati sitten että muistaisin niistä montaakaan nimeltä). Kuuntelinkin keikkaa lähinnä toisen lavan edessä istuen, ja vaikka Kiia ja Tuuli taisivatkin mennä To Hell And Backin alkaessa lähemmäs heilumaan, itse keskityin mieluiten siihen minkä hyvin osaan eli enemmän tai vähemmän koomaisaan lepäämiseen. Taisi kyllä olla ihan kova meno sen lavan suuntamilla, ja keikan loppupuolella lavalle päässyt pikkupoika oli sekä symppis että vähän jäässä. :D


Seuraavaksi olikin sitten aika koko päivän odotetuimmalle keikalle! No ei kyllä ihan, mutta sinänsä toki mielenkiintoista päästä mahdollisesti selvittämään, mikä siinä koko perheen ja kansan Cheekissä nyt sitten on niin ihmeellistä. Rasmus-fanien lähdettyä sijaintimme oli eturivi, mutta tehtiin päivän hyvä työ tarjoamalla takanamme olleille tytöille kyseiset paikat Cheekin ajaksi (aww, tulivat vielä keikan jälkeenkin kiittämään!).
Artistilla oli kyllä reilusti väkeä kanssaan lavalla, ja mm. taustalaulajien lisäksi vierailemassa kävivät Diandra Flores sekä siinäyhdessäbiisissälaulavanainenjonkanimeänytenenäämuista. Noilta osin on ainakin panostus keikkoihin kohdallaan!


Setti sisälsi yllättäen lähinnä radiohittejä, joten olisiko mukana ollut yksi biisi jota itse en tunnistanut. Puitteiden puolesta tuossa oli tosiaan ihan show'n makua ja yleisökin nyt vaikutti isolta osin tykkäävän, mutta ei keikka nyt kyllä ollut mikään yksi oman päiväni parhaista tunneista. Koitin kyllä olla mieli avoimena, mutta tunnelmaa vähän laski mm. yhtäkkiä jostain takaa eteeni hyökännyt nainen, joka keikkaa fiilistellessään vei hieman tilaa muilta (enpä ole myöskään ennen nähnyt kenenkään päivittävän Facebookia kesken itseään kiinnostavan keikan, mutta mikäs siinä!). Ja mitä Cheekin musiikkiin tulee, onhan jotkut biisit tosiaan kivan tarttuvia ja niin edespäin, mutta... Viimeistään sanoitukset on monesti olleet sellainen turn-off ettei oikein voi niin kamalasti tykätä, vaikka väliin ihan nokkelia olisivatkin. En tiedä onko se itsensä kehuminen nyt sitten joku genrejuttu vai mistä on kyse. No, kiva nyt kuitenkin jos miehen musiikki joitakin ihmisiä viihdyttää, sillä ainakin tuolla keikalla spiikit taas tuntuivat olevan vähän sitä luokkaa että "no kai tässä jotain sanottavaa pitäisi keksiä", sen verran paljon sitä "hyvää fiilistä", "kesäfiilistä" ja "on tosi upee porukka tänään kasassa" tunnuttiin toistelevan. Ehkä niillä stadionkeikoilla sitten vähän paremmin sekin puoli!
Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta joltain loputtomalta haukkumiselta, ei tosiaan ole tarkoitus. Onpahan nyt ainakin taas yhtä kokemusta rikkaampi, vaikka Cheekin mysteeri säilyykin edelleen selvittämättömänä. :D

Brittiläinen UB40 oli toisen lavan viimeinen esiintyjä, ja näin ollen ei ollut mikään menetys että se aika vietettiin juuri toisen edessä eturivissä odotellen. Tuntui melkein kuin bändin keikka olisi koostunut yhdestä tunnin pituisesta (eniten ehkä keski-ikäisen väestön suosimasta) tanssibiisistä, mutta mieluummin tosiaan sellainen taustamusana kuin joku maailmanlopun trashpaahto.

Aikataulusta oltiin tuohon mennessä hieman lipsuttu, ja sama jatkui myös Within Temptationin kanssa - ehkä 10 minuutin viivästyksen jälkeen bändi kuitenkin saatiin lavalle!
Kuten helmikuussa Helsingissä, keikka alkoi Let Us Burnilla ja jatkui Paradisella. Voi olla että viimeisenä mainittu sopisi paremmin vasta vähän myöhemmälle säästettynä, mutta ei nyt tosiaan ollut varsinaisesti ikävä alku siltikään. Kuitenkin on sanottava, etten voinut välttyä ajattelemasta että no vastahan tämä on nähty. Fiilis ei tosiaan osannut oikein nousta yhtä korkealle kuin viimeksi, mutta alkupuolella nopeatempoisempi In The Middle Of The Night oli ihan piristävä tapaus - puhumattakaan And We Runista *kiljaisu*. Oikeesti, se räppiosuus suurin piirtein pyyhki koko Cheekin keikalla lattiaa, ja biisi nyt muutenkin on mitä on. Dangerous ei myöskään ollut yhtään hassumpi, ja noita kahta seurannut Hour Solemn Hour oli tuttuun tapaan yksi kohokohdista.



Tähän mennessä olin jo ehtinyt tajuta ettei Covered By Roses ole oikeastaan hullumpi biisi, joten sekin oli ihan mukava kuulla. Keikan loppupuolen ehkä paras osuus oli kuitenkin bändin mukaan huomattavasti kokeilullisempi juttu, nimittäin Sinéad akustisena! Ei ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihin, mutta tuli melkein yllätyttyä miten nätiltä se voikaan tuollaisena kuulostaa. Sharonilla on kyllä niin kaunis ääni, ja esiintymistä nyt muutenkin oli taas ilo seurata (vaikka en tiedä menikö vaatetuksen yläosa varsin tarkassa muotojen myötäilyssään ehkä jo kornin rajoille, näin tärkeänä huomiona :D). Esiintymisen suhteen muulla bändillä tuntuu olevan tarkkakin jako siinä kuka on lavalla ns. enemmän keulilla ja kuka syrjemmässä, mikä nyt voisi tietysti olla toisinkin, mutta tekevät varmasti juuri niin kuten kaikille parhaiten sopii mikä nyt tietysti on tärkeintä.


Show päättyi tälläkin kerralla Ice Queeniin, ja vaikka siihen kaikkiaan 14 kappaletta mahtui, tuntui koko juttu olevan melko nopeasti ohi - no, viimeksi omalla keikalla soittivat tosiaan sen kaksi tuntia että no ei kai suinkaan siihen verratessa... Myöhemmin kuultiin että viivästyksen myötä listalta oltiin jouduttu yliviivaamaan Memories ja Lana Del Reyn Summertime Sadness, mitkä nyt eivät olisi tuolla mitenkään haitanneet mutta sillepä ei nyt voinut mitään. Joka tapauksessa keikka oli ilman muuta päivän paras, mutta joudun kuulostamaan vähän tylsältä sanoessani ettei tämäkään ollut läheskään samanlainen elämys kuin se aivan ensimmäinen Circuksessa. En sellaista näinkin pian edellisen kerran jälkeen ihan odottanutkaan, että ei tietysti sillä. Pelkästään WT:n vuoksi en olisi varmaan ottanutkaan osaa koko tapahtumaan, mutta koska muutakin ihan kivaa tosiaan löytyi niin mikäs siinä sitten. Päivä olikin kokonaisuudessaan tosi tosi kiva, ja voisin kyllä pyytää lisääkin näitä festareita joilla onnistuu yhden päivän aikana sekä siellä täällä keikkojen katsominen, anniskelussa hengailu että sen kiinnostavimman bändin näkeminen eturivistä.

Omalta kohdaltani enemmän tai vähemmän väsyneestä jatkoilusta Helsingin yössä (missio: jos kerrankin keikkareissu ilman järkyttävää koomaamista?) ei nyt ole tarpeen sen enempää kertoilla, joten kiitoksia tosiaan seuralleni! Ensi kertaan.

torstai 15. toukokuuta 2014

Between hevonen hell

Mitä eroa on Brother Firetribe -yhtyeellä ja tällä blogilla? Siinä missä toinen on jälleen viettänyt näköjään jo pari kuukautta haudanhiljaista horrosta, toinen on taas pitkästä aikaa aktivoitunut uuden levyn ja muutaman julkistetun keikan verran. Ensimmäinen esiintymisistä (ja minulle ensimmäinen tämän bändin keikoista ikinä) tapahtui toissalauantaina Virgin Oilissa, Diamond In The Firepit -levyn julkkaribileiden muodossa!

Saavuin Helsinkiin ehkä vähän turhankin ajoissa, mutta ei tarvinnut sitä kyllä pahemmin katua. Keikkapaikan vierestä kaikessa rauhassa kävellessäni kiinnitin meinaan yhtäkkiä huomiota pytingin edustalla tupakoivaan mieheen. Voi saakeli, Emppu Vuorinenhan se siinä! Mitäs nyt? Yksi vaihtoehto olisi tietysti ollut kävellä vaan ohi, mutta rohkaisin kuitenkin mieleni ja menin juttelemaan. Kun tervehtiminen ja lupa häiritä hetken aikaa oli hoidettu, ei tarvinnut paljon miettiä mitä seuraavaksi sanoa. "Vähän hassu tilanne, sillä oon ollut tähän asti neljällätoista Nightwishin keikalla, mutta sua en oo niiden yhteydessä vielä ikinä tavannut!"
Ei siinä nyt juteltu lopulta kuin hetki, mutta voi hyvänen aika kun se kaveri tosiaan oli juuri niin iloinen ja vitsikäs kuin millaisen kuvan oon tähän mennessä muualtakin saanut. Toisin kuin ehkä joskus joitakin muusikon nimeltämainitsemattomia bändikollegoita tavatessa (tapahtumat Kiteen pesäpallokentän laidalla in memoriam), nyt ei kyllä ehtinyt tulla hetkeksikään yhtään kiusallinen olo ja nauraakin tosiaan sai. :D Vasta ihan lopuksi tuli mieleen että hitsi, mulla ei kyllä ole mukana mitään järkevää mitä tyrkätä nimmaroitavaksi, puhumattakaan että jotain kuvaa olisi saanut otettua. Eipä siinä muutenkaan olisi sellaisia enää ehtinyt, sillä juuri taktisella hetkellä Emppu ilmoitti että hänen piti palata taas sisälle soundcheckin pariin ja huikattiin heipat. Ihan hyvä niin, sillä signeerauksen pyytäminen kolmioleipään saati sitten joku päät yhdessä selfieiden ottaminen ei nyt olisi ehkä tuntunut kovin luontevalta. Eivätpä nuo tuollaiset enää nykyään niin tärkeiltä tunnu muutenkaan, ja oon vaan niin iloinen tuosta täysin puskista tulleesta tapaamisesta ettei siihen enää muuta olisi kaivannut. Tuli todellakin oltua oikeessa paikassa oikeeseen aikaan!

Ovet yläkerran saliin aukesivat kymmeneltä ja itse keikka alkoi siitä vasta parin tunnin päästä, mutta eipä siinä (oikeasti aika nopeasti täyttyneessä eturivissä) päässyt kuitenkaan pahemmin pitkästymään - tiedä mitä kaikkia elämän tärkeimpiä asioita siinä odotellessa mm. tuli Mirankin kanssa nostalgioitua... Puoliltaöin bändi sitten astui lavalle ja aloitti soiton One Single Breathillä käynnistäen bileet! "Brother Firetribe in the hooouse!"


Ja bändissä on toki muitakin kuin (koko ajan akustista soittava) Pekka ja Emppu, mutta kamera ei nyt kyennyt.
Kyseisen bändin livemenosta ei tosiaan ollut vielä aiempaa kokemusta, mutta ei voi kuin sanoa että keikka oli tosi hyvä!
Jo ihan alussa kuultiin uudelta levyltä biisit Love Is Not Enough ja Far Away From Love, jotka vähän juustoisista nimistään huolimatta ovat kiekon parhaimmistoa. Ei mikään tylsä alku siis. Fiilis kuitenkin nousi hyvästä aivan sairaan hyvään vasta siinä vaiheessa kun noiden jälkeen alkoi Midnite Queen - joo joo, melkein jo vanha juttu mutta tietty rivi kertosäkeestä nyt vaan on legenda. :D Tuli naurettua. Tuon lisäksi esim. sellaiset takavuosien lempparit kuten jo tuosta melkein seuraavana kuultu I'm On Fire ja vähän myöhemmälle säästetty Wildest Dreams olivat jotain niin huippuja: ihan kuin vasta hetki sitten olisi ollut kevät/kesä 2010 jolloin mm. nuo olivat kovassakin soitossa ja hypetyksessä.
Noin puolet setistä koostui uuden levyn biiseistä, ja vaikkei DITFP olekaan mielestäni ehkä ihan yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjänäsä, asia ei pahemmin haitannut. Bändin tuotanto nyt ylipäätään on vain jotain niin hyvin livesoittoon sopivaa, ja tilannetta ei mitenkään huonontanut se, että muusikot itsekin vaikuttivat olevan innoissaan. Pelkästään jo Pekan pariin otteeseen biisien välissä huudahtamat "Tää on niin siistiä!" -hehkutukset kertoivat kyseisten fiilisten aitoudesta, ja ne kommentit oli kyllä helppo uskoa, yleisö nimittäin oli tosi hyvin mukana!
Kuten aiemmin Empultakin tuli kuultua, bändillä ei ollut ennen keikkaa takana kovin paljon harjoittelua ja asiat olivat enemmän tai vähemmän levällään, mutta ei se tuolla kyllä näkynyt ainakaan siihen malliin että itseäni olisi häirinnyt. Pekka taisi parissa kohtaa korkeampien nuottien kohdalla ilmeisesti säästellä ääntään ja laulaa suosiolla vähän matalammalta, mutta kuten sanottu, sama se minulle varsinkin tuossa tilanteessa.

Setin viimeisten joukkoon säästetty uusi single For Better Or For Worse sai väen mukaan uutukaisista arvatenkin parhaiten. Vaikka itsekin biisistä tykkään ja tykkäsin kovasti varsinkin tuolla, sen perään soitettu Heart Full Of Fire oli kuitenkin vielä isompi kohokohta loppupuolella keikkaa: siis se energia, ja viihdearvoa nyt lisää tietysti myös korninpuoleiset sanoitukset. :D The time is right so take me now, ei helevata sentään... Ehdin kai hetken aikaa luulla biisiä ihan oikeastikin jo viimeiseksi, mutta sen jälkeen encoressa edustivat vielä Valerie ja I Am Rock. Ilta sai kyllä sitten niin komean päätöksen, sillä jos vika biisi onkin lähes naurettavan mahtipontinen, tuli todistettua että livenä se vasta melkoinen kokemus onkin. Huhhuh!

Kaikkiaan show'ssa kuultiin seuraavaa:

1. One Single Breath
2. Runaways
3. Love Is Not Enough
4. Far Away From Love
5. Midnite Queen
6. Trail Of Tears
7. I'm On Fire
8. Desperately
9. Reality Bites
10. Tired Of Dreaming
11. Wildest Dreams
12. Winner Takes Is All
13. Hanging By A Thread
14. For Better Or For Worse
15. Heart Full Of Fire
---
16. Valerie
17. I Am Rock

Keikan jälkeen ohjelmassani seuraavana ollut vajaa kolmetuntinen bussimatka aamuyön ratoksi ei ihan turhan paljon nappaillut tuossa vaiheessa, mutta ne fiilikset otin ainoastaan (toivottavasti) viisastuttavina vinkkeinä tulevan varalle enkä minään katumisena sentään. Varsinkin Empun tapaaminen mukaanlukien ekasta Tribe-keikasta evah jäi varsin kiva muisto, joten tuskinpa tulee jätettyä ainoaksi kerraksi!