perjantai 23. maaliskuuta 2012

Magic of a moment

Ja lisää keikkameiningeistä: päätähtinä taas vaihteeksi eräät kiteeläisidiootit! Pyydän anteeksi, että tämän kanssa kesti näin kauan, halusin äärimmäisen loogisena ihmisenä (...) saada kirjoitukset nimenomaan oikeassa aikajärjestyksessä pihalle.
Anyway! Suomen-kiertueen viimeinen osuus Tampereella sattui tietenkin juuri sunnuntaille, eikä mille tahansa sellaiselle: kyseessä oli äikän yo-kirjoitusten esseekoetta edeltävä päivä.
Tällaista tuuria tuli kyllä ensin kirottua, mutta sitten kun tarkemmin ryhtyi ajattelemaan, niin eihän tuo edes ole/ollut niin paha: en oo muutenkaan saanut ennen mitään ylppäreitä unta erityisen aikaisin, joten miksi ihmeessä käyttää ilta turhaan jännittämiseen ja mm. sen merkeissä valvomiseen, kun sen voi käyttää myös hienoissa tunnelmissa valvomiseen? Nightwish Tampereella (ja ylipäänsä Suomessa, hemmetti!) ja tuollaisen reilun vartin kestävän ajomatkan päässä on muutenkin sen verran spesiaali tapaus, että hullu olisin, jos en jonkun kirjoittelurupeaman vuoksi olisi paikalle hankkiutunut.

...tällainen ajatus ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä mielessä, kun olin saapunut jäähallin pihaan siinä kuuden aikoihin sunnuntaiaamuna ja yritin vielä nukkua. Vaikka jonotusten merkeissä on koettu ihan hullua kylmyyttä, lähes oksettavaa jännitystä ja kaikkea muuta ikävää, en tosiaan muista, koska muulloin olisi ollut yksinkertaisesti noin kurja fiilis. Okei, ennen viime Sonataa ehkä, mutta sitä tragikoomista tapausta nyt ei lasketa.
Nyt olin herännyt Ninan neljän jälkeen lähettämään viestiin enkä ollut saanut nukuttua enää sen jälkeen, en saanut unta nytkään, jonoon ei tullut lähes ensimmäiseen kolmeen tuntiin mun jälkeeni muita kuin Iina (joten olisin voinut itsekin tulla paikalle vielä vasta myöhemmin), kylmäkin oli ja kaikki vaan vitutti. Olisiko ollut siinä yhdeksän maissa, kun makuupussin uumenissa vähän aikaa itkua tihrustettuani sitten päätin että hitto, mä lähden kotiin nukkumaan edes tunniksi. Kaverit sitten huolehtivat meikäläisen kamoista lopulta puoli yhteen asti, kun nukuin kotona parisen tuntia ja söin iskän laittamaa pekoniaamiaista. Tämän jälkeen oli oikeesti vähintäänkin 20 kertaa parempi fiilis, ja jos kenestäkään nyt tuntui ikävältä jäädä itse ulos hengaamaan yhden päästessä kotiin, niin silti kiitos! Mä nyt vaan tosiaan tarvitsin tota.

Loppujonotus olikin sitten lähinnä mukavaa, näki paljon tuttuja ja silleen. Siinä lähettyvillä häärinyt järkkärikin oli varsin hyvä tyyppi :'D 
"Trollolo lolololo lollolloo...!"
PS. Vaikka tässä kuvassa näyttääkin että oltaisiin tyyliin ekat jonossa, sentään niin ei ollut :D

Ovien avaamisen lähestyessä saatiin kuulla eräästä ihan loistavasta ideasta, ja eipä aikaakaan kun mullakin oli kädessä oma, sen toteuttamiseen tarvittava esine: ankkanaamari!

Idea tuohon lähti kuulemma yhdestä näistä herra Holopaisen hienoista ajatusleikeistä ("jos ennen esiintymistä jännittää/ketuttaa/ei oo fiilistä/whatsoever, niin kuvittelen olevani Ankkalinnassa keikalla") ja Disney-intoilusta muutenkin - joo, outojahan ne suurimmat nerot aina.
Anyway, muutama tyyppi oli siis askarrellut yhteensä viitisenkymmentä Akua, Roopea, Tupua, Hupua ja Lupua, jakanut ne jonojen ensimmäisille ihmisille ja kehottanut pitämään niitä päässä esiripun pudotessa Storytimen aikana. Ideasta tunnuttiin tosissaan innostuvan, ja en kyllä ihmettele: siis tollasta mä todellakin arvostan! Uskalletaan oikeesti toteuttaa joku ihan puskista tullut ajatus, nähdään homman eteen kauhea vaiva ja sen avulla tuotetaan bändille ja monille faneille keikasta vielä erityisempi muisto, joka ei varmaan ihan äkkiä unohdu. Ja tämä kaikki tosiaan yllättämisen, viihdyttämisen ja ylipäätään hauskuuden vuoksi. Hattua nostan.


Tapahtumaa vartenhan oltiin järjestetty kaksi sisäänkäyntiä, ja vaikka kummassakin oli pitkähkö jono, mukava järjestyssetä oli hoitanut asian niin, että juuri se yöjonottajia sisältänyt avattiin aavistuksen toista aiemmin. Tästäkin huolimatta seurasi vähän häslinkiä, sillä lippujenlukulaitteiden käyttö oli kuulemma joissain kohdin hidasta ja porukka tuntui muutenkin olevan vähän pihalla, mistä hallin kentälle oikein pitäisi mennä. Itse kuitenkin pääsin lopulta eturiviaitaan kiinni yllätyksekseni ihan muutaman ensimmäisen joukossa, ja sain juuri ja juuri pidettyä paikkaa saliin myöhemmin ehtineille Ninalle ja Vibelle. Vissiinkin kaikista neljästä viimeisenä perille päässyt Iinakin saatiin lopulta viereemme, sillä eturiviin meidän viereen ehtinyt Tuuli oli tosi ihana, ja päästi tämän paikalleen pidemmän jonotuksen vuoksi (taas noita hetkiä, kun muiden epäitsekkyys saa mut häpeemään itteäni. Puhumattakaan vielä siitä, että samainen tyttö piti mulle paikkaa mun käydessäni vielä vessassa :'D).
Paikkammehan tosiaan oli vielä oikeastaan aivan keskellä, joten ei yhtään kuulkaa paha!

Ok, ei enempää ankkakuvia.
Poisonblackiä piti tällä kertaa odotella n. tunti ja vartti, mutta kyllähän tuo siinä meni, vaikka jo tässä vaiheessa mulla oli ihan kauhea jano. Viimeinpä alottivat, ja nyt olin itsekin huomattavasti enemmän innoissani kuin Joensuussa: biisit olivat edes vähän tutumpia, ja en mä tiedä, oli vaan hyvä fiilis. Miran ja Assin kylttikin ("Ville, näytä tissit") sai hyvää huomiota kommentilla: "No en varmasti näytä! Mä muuten haluun ton kyltin". xD


Parempaa en minäkään saanut otettua, mutta kuitenkin: ole hyvä, Nina.

Nightwishin aloitusta edeltäneenä puolituntisena yritettiin taas laittaa aaltoja käyntiin mm. jo edelläkin mainitun parivaljakon voimin, ja tällä kertaa tulos oli jo ihan mainittava! Istumakatsomon takimmaiseen osastoonhan se tosin aina lopulta tyssäsi, mutta oli kyllä mahtava tunne jo sekin, kun missään katsomossa ylipäänsä lähdettiin viimein kunnolla mukaan.
Kohtahan se kellokin sitten taas löi yhdeksän, ja ei voi kun edelleen toistella, että Taikatalvi on ihan älyttömän ihana intro. Marco, oisko mitään jos tulisit keinutuoleines meille lauleskeleen tuota joku ilta?
Tällä kertaa Stotytimen verho ei muuten pudonnut kyllä yhtään liian myöhään: itse meinaan sähläsin naamarini irronneen kuminauhan kanssa hyvän tovin, mutta sain kuin sainkin sen ajoissa paikalleen ja oman pärstäni piiloon. Ja ihan kuin keikan alku ei jälleen kerran olisi ollut mahtavaa jo valmiiksikin, voi luoja sitä liiievää naureskelua sekä yleisössä että erityisesti bändissä, kun huomasivat mitä meillä oli päässä. Ne ilmeet oli aika... priceless :'D (Muutenkin melko vähäisissä) spiikeissään eivät pientä yllätystä tainneet lopulta kommentoida, mutta eipä tuo muuten olisi voinut enää tuon paremmin onnistua!
Sellainenkin juttu vielä, että Storytime on livenä yllättävän hyvä! Jos näitä popahtavia singlebiisejä nyt vertaa, niin Amaranth oli jo ensimmäisella Nightwishin keikallani aavistuksen lame, edellämainittu taas täyttä tykitystä.

Koska setin vähiten hyvät biisit olivat jo tiedossa, olin jo ihan valmiina kaivamaan kameran esiin Wish I Had An Angelin alkaessa. Mutta arvatkaapas mitä? Mä en tehnytkään niin. Olin tuostakin biisistä niin fiiliksissä, ettei oo tosikaan. Ensimmäiset kuvat tuli otettua Amaranthin aikana, ja siinäkin kohtaa piti jo ihan pian laittaa kamera pois, koska ei vaan malttanut pitää sitä kädessä tuonkaan biisin aikana. Ja ton, jos jonkin luulis jo kertovan jotain... Kaikki oli vaan niin mahtavaa, eikä tätä yhtään vähentänyt se, että lava oli hieman pienempi kuin Joensuussa ja huomattavasti lähempänä yleisöä, mikä on tunnelmalle pelkkää plussaa.





Biisithän olivat muutamaa muutosta vaille samat kuin Joensuussa:

Taikatalvi (intro)
Storytime
Wish I Had An Angel
Amaranth
Scaretale
The Siren
Slow, Love, Slow
I Want My Tears Back
The Crow, The Owl And The Dove
The Islander
Nemo (akustinen)
Last Of  The Wilds
Planet Hell
Ghost River
Dead To The World
Over The Hills And Far Away
---
Finlandia
Song of Myself
Last Ride Of The Day

...ja tietysti "setin viimeisenä suuri hittibiisi Imaginaerum", kuten eräs asiaan perehtynyt toimittaja konserttien outron aiemmin kuvaili.

Jonkinlainen tottuminen oli ilmeisesti se juttu noiden biisien suhteen (tai tiedä häntä, Joensuun fiilislaskut jäävät varmaan joka tapauksessa ikuiseksi mysteeriksi), sillä toisin kuin viimeksi, nautin noista ihan jokaisesta tosi paljon! Arvatkaa vaan, oliko hyvä tajuta ettei ne viimeiset kaksi vuotta olleetkaan ns. tehneet tehtäväänsä, sillä huonolla tavalla meinaan. Jotenkin vaikea koittaa (muutenkaan nyt enää näin viikko keikan jälkeen...) listata siis vain jotain tiettyjä kohokohtia, yhtä hienoutta se suunnilleen oli.
Scaretalessa (myönnän huutaneeni "squeeeeeling pigs!" -kohdan varsin kovaa) ja I Want My Tears Backissä laitettiin taas kannat kattoon, ja etenkin tuon suurestikin pyroilla maustetun folkkikasaritanhun loputtua olin kyllä sen verran poikki, ettei sitä seurannut kolmen slovarin putki olisi voinut olla enempää paikallaan.
En tiedä, onko tuo vähän liikaa keikasta rauhallisemmin nauttiville, mutta itselleni kyllä passasi - eikä pelkän levon takia, vaan myös siksi että tällä kertaa pääsin minäkin kunnolla sisään tunnelmaan. Akustinen Nemo kuulosti ihan älyttömän nätiltä, ja vaikka edelleen pidänkin alkuperäistä niin Tarja-biisinä kun vaan olla ja voi, nimenomaan tässä Anette pääsi hyvin oikeuksiinsa. 
Tuotakin paremmaksi laittoi kuitenkin Islander: muistan nähneeni ja kuulleeni ehkä yhden keikan, jolla tuota ei soitettu, ja kaikista näistä kahdeksasta kerrasta tämä viimeisin tuntuu olleen oikeesti kaikkein hienoin. Alussa toki hieman nauratti, sillä Marco oli taas unohtaa sanat: eiköhän niin käynyt viimeksi juuri bändin viimeisimmällä keikalla Tampereella. :'D Foorumilla joku epäili, että olikohan tuo nyt jokin suunniteltu juttu, mutta kyllä vaan sen verran aitoina tuli koko bändin reaktiot, että tuskinpa vain. Anyway, taustascreenin majakka oli ihan täydellinen visuaalinen lisä, ja muutenkin se koko tunnelma vaan... en mä tiiä, se oli jotain taianomaista. Ei voinut kun vaan ottaa kaveria kädestä ja elää mukana.


Ja ehkä vielä näitä muitakin kuvia:


Käytsä usein täällä?




Arvatenkin Finlandia :D Ja sori kuvat vaan toisesta laulajista, Anetesta ei oikeen saanut otettua.
Planet Hell oli taas ihan täyttä hurmosta, ja on vaan niin mahtavaa, että nuo tosiaan soittavat sitä: siinä jos jossain on sitä Nightwishia, joka muhun ensimmäisten biisien joukossa silloin 2007 kolahti ja kovaa.
Ensimmäisillä keikoilla setistä puuttuneet Ghost River ja Dead to the World olivat kivaa vaihtelua, ja tykkäsin etenkin jälkimmäisestä - yleisön yhteislaulu for the win.
Over the Hills jäi ehkä vähän sellaiseksi, että vaikka onkin ihan hauska sekin kuulla, niin ei mua hirveästi haittaisi vaikka sen jättäisivätkin kesän festareille setistä pois. Hieman madalletun kertosäkeen ansiosta biisi ei ole jotenkin ns. täydessä potentiaalissaan, mutta no, plussaa kumminkin siitä ettei se tällä kertaa ollut aivan se illan viimeinen kappale :D
Song of Myself ei edelleenkään ole tuollaisena pitkänä eepoksena mulle ihan Poet and the Pendulumin veroinen (lopun puheosuutta lukuunottamatta siis, se on meinaan <3), mutta eipä tuon väliä, DPP-ajat DPP-aikoina ja silleen. Livenä ei kuitenkaan mitään valittamista vaikka vähän ajallista tilaa viekin, Aneten laulu rokkaa, ja nyt Tampereella eräs tuonaikainen hetki vieläpä sai mut haluamaan pitkästä aikaa ottaa kaksi tiettyä kirjainta ja laittaa niiden väliin pienen kauttaviivan... Juu, moi vaan.
Pakko vielä mainita sekin, että yhdessä kohtaa biisiä vähän huvitti se etten ilmeisesti ollut syönyt jonotuksen aikana tarpeeksi: screenin pääkallot näyttivät jossain vaiheessa mun silmiini ihan hampurilaisilta :'DD

Last Ride of the Day oli keikalle ihan loistava lopetus, sillä se biisi ja etenkin livenä. Huh. Kaiken hyppimisen ja moshaamisen lomassa ei voinut olla aattelematta, että tällaisissa hetkissä jos joissain on aihetta sanojen mukaiselle elämän ylistämiselle.

Kiitos!

Jos nyt yksi puute (Dark Chest of Wondersin lisäksi) pitää sanoa, niin ehkäpä spiikkien vähäisyys. Okei, on paljon tehostetta ja siksi ennaltasuunnittelua ja muuta, mutta luulisi tuollaiseen tuntiin ja 50 minuuttiin jotain spontaanimpaakin jutustelua mahtuvan. Ehkä tämä on sitten enemmän tulevien kesäfestarien juttu, ja no, väliäkö tuon lopulta - ei meinaan ollut ihan heti tuollainen seikka ensimmäisenä mielessä kaiken meiningin keskellä eikä siinä kyllä heti jälkeenkään päin: keikan jälkeen oli kyllä taas sellainen kokonaisvaltainen "halaan koko maailmaa" -olotila, että laitapa paremmaksi.
"Mie huijasin", sittenkin vielä yksi ankkakuva!
Piannhan sitä oltiin taas tuttuun tapaan odottelemassa bändiä hallin toisella puolella bussien luona ("ei se nyt oo yhestä tunnista kiinni vaikken vielä meniskään kotiin nukkuun..."), ja no, Anette ja Emppuhan siitä taas kohta jo mennä hurauttivat auton kyydissä pois. Lopulta ulos rakennuksesta tulivat muutkin bändistä, ja hirveästi siihenkään ei jutteluaikaa jäänyt, melkeinpä kaikki kun suuntasivat suorinta tietä autoon. Ehdin kuitenkin hyvin sanoa Tuomakselle kiitokset keikasta, ja oikeesti, se oli kaikki mitä mun enää tuossa vaiheessa tarvi tehdä. Ja joo, siis kukaanhan ei ikinä ole sanonut noille että KIITOS KEIKASTA, mutta kun se tuli sydämestä ja mun vaan oli pakko saada sanoa se. Ja niin. Tuostakin jäi sen verran ihana fiilis, että oli ihan pakko mm. halata siinä samassa vastaantullutta Jukkaa :D
Ja ai niin, Tuomas kommentoi Ninan kädessä ollutta ankkanaamaria että "toi oli kovin juttu ikinä!" (Y) Näinpä juuri.

"Kotimatkalle" lähtiessä oli kyllä aika WTF tajuta että hetkinen, mä todellakin olin kattomassa Nightwishiä Tampereella! Siinä sitten vielä seuran rutistamiset (kiitos, tyhmät <3) ja kotiin, ja voi että, kyllä sitä sai vaan matkalla miettiä kuinka mä taas rakastankaan elämääni.

Kiitos kaikille joita tuli nähtyä enemmän tai edes vähemmän, hauskaa oli! Mun pitää varmaan kieltää iteltäni livepätkien katselu, etten nyt jo odottaisi kesää ihan liikaa.

PS. En voinut olla ostamatta tätä :D Omanlaisensa muisto tuokin.



PPS. Reisitaskuhousut on hemmetin hyvä keksintö! Ei tarvinnut miettiä mitään laukun tapaistakaan, kun tuo meikäläisenkin kamera sun muut tarpeelliset asiat kulki helposti mukana ilmankin. Tästedes meen varmaan kaikille tuleville keikoille "ihan Alexina".

"If you can sing, I'm wearing boxers tonight!"

Tuntuu niin typerältä kirjoittaa ja julkaista kertomuksia tapahtumista sellaiset kaks ja puoli viikkoa myöhässä, mutta eipä voi mitään, kerranhan noi ylppäritkin vaan on - toivottavasti. Nyt kun pahin eli psykologia on viimein ohi ja jäljellä enää kirjallinen osio Keski-Euroopan korviahivelevän sointuvasta ylpeydestä, saksasta, voisi viimein olla aika kertoilla The Soundsin toissalauantaisesta keikasta Kaapelitehtaalla!

Luojan (tai minkä tahansa, tulkinta vapaa) kiitos että olin lauantaihin mennessä tuon terveyden puolesta jo hyvinkin paljon paremmassa hapessa. Vähän toki väsytti ja esim. niskan kunnon nyt saattoi arvata, mutta siinä se junamatka Joensuusta Hesaan meni taas asteen tai parin verran paremman kuuloiseksi muuttunutta Imaginaerumia kuunnellessa, eilisen Nightwishin jälkeen jo Tampereen keikkaa odotellessa sekä torkkuessa. Perillä olin kahden aikaan, ja koska mitkään suurensuuria jonotussuunnitelmia keikkaa varten ei ollut, pyörittiin vaan hyvän aikaa kohta löytämäni Liisan kanssa ympäri Kamppia (lol, esim. nähtiin Soundsien Johan Subissa :D) ja harhailtiin siellä sun täällä.
Viiden aikoihin oltiin selvitty enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi keikkapaikan eteen, ja vaikka yleisten tottumusten johdosta ajankohta tuntuikin hiton myöhäseltä, ei siellä onneksi ollut pitämässä leiriä kuin reilut kymmenisen ihmistä.

Lämmin oli, osa 508. Helvetin Helsinki ja merenranta :D

Koska jonon etupää oli aika myöhälle asti vain sellainen epämääräinen rykelmä, mekin päästiin ennen ovien avausta aika hiton hyviin asemiin, vaikkei nyt ihan ensimmäisenä eikä toisenakaan tullutta porukkaa oltu. No, en valita :D Hesassa sukuloimassa ollut iskä oli vielä tullut hakemaan meidän kamat, joten narikallakaan ei tarvinnut pyörähtää - kahden tunnin jonotuksella eturiviinhän päästiin, siihen vasemmalle aika lailla just Felixin eteen.
Keikka Kaapelillahan oli mulle (Liisasta puhumattakaan...) ensimmäinen laatuaan, ja no, eipä tuo kai hullumpi paikka. Lava tuntui ensin vähän korkealta, mutta tottuipa siihenkin.
Vaikka kaksi lämppäriä jo itsessäänkin tuntui hieman tylsältä, asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että ensimmäinen niistä eli Kids at the Bar koostui yhdestä DJ:stä. Tämän ohjelmanumero sitten tarkotti sitä, että saatiin kuunnella suunnilleen samaa taustamusaa, kuin mikä siihenkin asti oli soinut, mutta vaan kovemmalla: käytännössä siis ooteltiin tuossa tapauksessa ainutta kunnon lämppäriksi luokiteltavaa The Limousinesiakin varttia vaille kaksi tuntia. \n/ Voin suoraan sanoa, että kävi ihan tolkuttoman tylsäksi, kun ees jutellakaan ei voinut. Aina voi toki vaikka ottaa itsestään hienoja kuvia, joten no... Ne on kuitenkin liian hienoja tänne, joten ette saakaan nähdä.
Limousinesit pääsi sitten vihdosta viimein aloittamaan, ja täytyy kyllä myöntää, etten ollut kuullut bändistä aiemmin edes nimeä :D Aika sellasta helposti kuunneltavaa tavaraa kuitenkin tarjosivat, ja kyllähän tuossa se 45 minuuttia menikin sitten (etenkin kaiken siihenastisen odottelun jälkeen) aika sutjakkaasti.







Noiden jälkeen Kids at the Bar tosiaan palasi vielä lavalle siksi puolituntiseksi ennen Soundseja, ja vaikka siitä nostankin hattua (kerrankin edes jonkinlainen "viihdyttäjä" noiksi väleiksi!), nyt enää en varsinkaan tajua, miksei koko juttua voitu hoitaa vaikka tapaan klo 19: ovet, klo 19:45: The Limousines, klo 20:30: Kids at the Bar, klo 21: The Sounds. Siis oikeesti, kauhea odottelu sen takia, että "lämppäreistä" toinen esiintyy kahdesti! Ja joo, ei toi nyt koko iltaa pilannut eikä muutenkaan ole ensimmäisenä mielessä sitä näin myöhemmin muistellessakaan, mutta pakko painottaa että sillon ärsytti, etenkin kun oli näihin hommiin tottumattomampi Liisa huolehdittavana :D Tämä kuitenkin alkoi jo toisella puoliskolla lämmetä KATB:n setille, joten hyvä nyt niin.
Kympiltä kuitenkin saatiin sitten viimein pääesiintyjäkin lauteille!


Ensimmäisenä kuultiin taas yllättäen Dance with the Devil, eikä voinut aloitusta sitä seuranneiden No One Sleeps When I'm Awaken ja Queen of Apologynkaan johdosta huonoksi sanoa. Tiedä sitten johtuiko odotteluun tympääntymisestä vai mistä, ettei itselläni kuitenkaan ollut se meininki alusta lähtien mikään ihan räjähtävän mahtava - asia kuitenkin korjaantui heti No No Songin alkaessa :D Hitto sitä biisiä! Ja ylipäänsä biiseistä puheenollen, tässäpä lista:

Dance With The Devil
Queen Of Apology
No One Sleep When I'm Awake
The No No Song
Hurt You
Something To Die For
Song With A Mission
Better Off Dead
Night After Night
Wish You Were Here
Midnight Sun
Painted By Numbers
Living In America
Yeah Yeah Yeah
Rock n' Roll
4 Songs & A Fight
Dorchester Hotel
---
Tony The Beat
Hope You're Happy Now

Pitkältähän tuo näyttää, mutta ei ihme, sillä bändi soitti lopulta kokonaiset 2 tuntia. Kyseessähän siis oli koko Euroopan-kiertueen viimeinen keikka, ja oon kyllä niin iloinen, että noista kahtena peräkkäisenä iltana Kaapelilla tehdyistä se oli juuri tuo jälkimmäinen, jolle meikäläinen ehti.
Vähän vaikea näin pitkän ajan jälkeen kertoilla mitään erityisen yksityiskohtaista, mutta sanotaan vaikka niin, että keikka oli kyllä ehdottomasti edellistenkin tasoa, mikä on tosiaan kehu!
Jos jotain huonoa täytyy keksiä, niin tietysti jotkut vähemmän fave-biisit tyyliin Diana ja 4 Songs & A Fight olisi kyllä voineet olla korvattu jollain muulla ja Seven Days A Week sietäisi olla joka kerta mukana, mutta eipä nyt valittamista. Kasa hyviä biisejä kuultiin joka tapauksessa ja kivaa oli koko ajan, keikoilla kun nyt vaan tuppaa olemaan se oma fiiliksensä. Esim. vaikka joku Better Off Dead ole välttämättä ihan missään omassa top kympissäni, niin siinäkin jo pelkkä yleisön mukana laulukin oli jo aika <3
Toki bändin nyt neljä kertaa nähneenä on kyllä käynyt mielessä, että pieni yllätyksellisyys voisi olla joskus ihan hyvästä: olisi ihan hauska kuulla encoressa joskus muutakin kuin Tony The Beat ja Hope You're Happy Now, tai jotain muuta edes jomman kumman paikalla, vaikka hyviä biisejä ovatkin. Enpä nyt halua kuitenkaan sen suuremmin valitella, yllätyksellisempi noiden setti on kuin vaikka jollain Sonatalla, joten.

Ja kun nyt ollaan jo hyvää vauhtia aiheesta sivuraiteille eksymässä: kun miettii koko bändiä ylipäänsä, arvatkaa oonko vaan ihmetellyt, miten mäkin voin tykätä noin paljon jostain noin... jotenkin tavallisesta musiikista. Ei tuolla lemppareissa ihan hirveesti meinaan muita jonkin sortin pop-rockiksi tai rock-popiksi lukeutuvia löydy, mutta mikäpä tosiaan tuossa. Kun joiltain niitä hyviä biisejä löytyy, niitä sitten kanssa löytyy, genrestä viis.
Ja mitä keikkoihin tulee, voisi noita kyllä hyväksi livebändiksikin haukkua. Etenkin Maja nyt on aika oma tapauksensa, ja jos puhutaan energisyydestä ja sen näyttämisestä, niin edellisenä iltana Nightwishin nähneenä noita Helsingborgin naisia verratessa tämä nuorempi kyllä vie voiton. Okei, ei sillä että tuossa vertaamisessa olisi mitään järkeä eikä sillä, että mä haluaisin Aneten vilauttelevan lavalla alusvaatteitaan, tekevän jotain jumppaliikkeiden tapaisia ja pyytävän yleisöä näyttämään tissit, mutta tuli nyt tuollainenkin lause mieleen :'D
Hitsi kun olisi joku video siitä yleisöstä heitettyjen bokserien sovittamisesta, saattoi meinaan huvittaa. Kirjoituksen otsikkohan on peräisin siitä hetkestä, ja kyllähän yleisön kannustaminen laulamaan mukana taisi toimia, kun loppuun lisäsi tuollaisen kommentin, oikeastikin boksereihin pukeutuneena. (Y)






Maja oli aiemminkin jossain spiikissään hehkuttanut lavalla olemista maailman parhaaksi tunteeksi, ja asiaan palattiin vielä keikan lopulla Hope You're Happy Now'n aikana. Tällä kertaa kyseessä olikin kutsu, sillä myös yleisön haluttiin saada kokea sama fiilis! Tässä hieman osviittaa tapahtuneesta videomuodossa, noin 11:40 kohdasta eteenpäin:


Kymmenen pistettä ja myötähäpeämerkki sille, joka bongasi meikäläisen! xD En mä nyt ole erityisemmin osannut haaveilla minkään bändin kanssa lavalle pääsemisestä, mutta sillä samalla sekunnilla kun tajusin mitä Maja puheillaan tarkotti, olinkin jo änkemässä itseäni kaiteen yli. Ei ollut muuten turhan helppo homma, sillä tunku oli aikamoinen, ja ilman järkkärin avustusta olisin varmasti ollut heti turvallani maassa. Liisa jäi lopulta ihan suosiolla paikalleen ottamaan kuvia, mutta hyvä että nyt edes toinen meistä tuonne pääsi.
Alussa näytän kyllä olevani enemmän kujalla kuin mitä itse tunsin, mutta no, aika WTF-kokemus joka tapauksessa, täytyy myöntää :'D Taisi mennä hetki edes tajuta koko tilannetta. Tottakai sitä näköjään piti mennä heti Felixin luo, voi hyvää päivää...
Joka tapauksessa, menee kyllä ehdottomasti aika ylös tähänastisisten once in a lifetime -juttujen listassa. Voisivat ottaa muutkin bändit vähän mallia, sen verran hieno juttu meinaan!
On myös jokseenkin huvittavaa, että jonkin aikaa tuota aiemmin hihittelin mielessäni jotain "Omg, Jesper pussas Felixiä!" tietämättä, että vielä saman keikan aikana päädyn itsekin tekemään halausten kera saman noille kummallekin... Onneksi kaikki ei näy edes tuossa videolla.


Liisakin sai keikan lopuksi vielä rumpukapulan, joten ei paha saldo sinänsä. Keikan jälkeen oli oikeesti sen verran euforiset fiilikset, etten tuotakaan iltaa kyllä ihan heti unohda!
Onneksi iskä hoiti kokonaan kuskin homman, niin kotiinkin pääsi vielä samana yönä ilman, että tarvi itse uhrata asialle yhään ajatusta.

Ei muuta kuin Soundsien seuraavaa klubikeikkaa odotellessa! Hienoa, että noinkin "iso" bändi vielä esiintyy jäähalleja pienemmissä paikoissa.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Eeppinen vuoristorata-ajelu Pohjois-Karjalassa ja muuta ennennäkemätöntä extramateriaalia

Tässäpä tulee viimein tarinointia toissaviikon (...) lopusta - kirjoitus ei todennäköisesti sisällä kuin korkeintaan viittauksia niihin kuuluisiin päähän ja häntään, mutta epäolennaisuuksia senkin edestä.
Mun oli ihan todella tarkoitus julkaista tää jo kaauan aiemmin, mutta koska Blogger päätti ystävällisesti sabotoida jo älyttömän pitkäksi kasvanutta kirjoitustani poistamalla suurimman osan mun suunnilleen verellä, hiellä ja kyynelillä kirjoittamastani tekstistä (#%"/=#?@#£€$666!!!!!!), tämäkin nyt kivasti viivästyi. Oon tästä asiasta kuitenkin jo itseksenikin kunnolla rageillut, joten varmasti kaikkien kannalta parempi, jos sitä sitten vain mennään asiaan.

Reissu alkoi kyllä niin helvetin lupaavasti, ettei paremmasta väliä: olin onnistunut tulemaan kipeeksi. Tokihan mulla oli ollut vähän huono olo jo parina päivänä aiemminkin, mutta sen ajatteli johtuvan tyyliin vähäisestä syömisestä, jännityksestä tai jostain. Kun sitten torstaiaamuna aamupala ei pysynyt sisällä paria minuuttia pidempään ja lämpöäkin nousi, ei voinut muuta kuin todeta että shit happens.
Junamatka Joensuuhun meni kumminkin lopulta ihan ok ("tule rauhallisesti Joen suuhun, he he he..."), ja olihan se tosi kiva nähdä Vibeä, myöhemmässä vaiheessa Iinaa ja Roosaakin sekä Ninaa perillä määränpäässä. Torstai-ilta ei kuitenkaan ollut kohdallani mainittavan kehuttava, olo kun meni yhdessäkin vaiheessa vaan pahemmaksi, ja siinä sitä sitten lepäiltiin Ninan kaverin, Sirun, makkarissa valot pois muiden hengaillessa keittiössä. Seura oli kumminkin hyvää (niinä aikoina kun mäkin jaksoin olla jotenkuten sosiaalinen), mikä oli kyllä helpottava tekijä.

Aamulla vääntäydyttiin ylös jo kuuden aikoihin, ja vähän ennen seitsemää karautettiin Areenan pihaan, jossa iloksemme ja riemuksemme paikalla ei ollut kuin neljä jonottajaa. Vibe ja Nina olivat toki käyneet puolenyön aikaan onneksi vielä tyhjällä paikalla tarkastamassa tilanteen, ja oli kyllä hyvä juttu, ettei sinne sentään jo yöksi päädytty menemään :D
Mulla oli tuossa vaiheessa jo parempi olo, ja vaikka esim. sainkin syötyä oikeastaan mitään vasta loppuvaiheilla jonotusta, eipä tuo odottelu sen hullumpaa ollut. Tuli myös tutustuttua uusiin ihmisiin, ja ei hitto, en oo kyllä vähään aikaan tavannut niin mukavia tyyppejä kuin Emmi ja Janne!

Lämmin oli.
5/7 seurueesta. "Vituttaako olla siä jo vaikka ovet aukee vasta seittemältä? Kyl minnuuki vituttais!"
Vaikka lopulta ehdittiinkin viedä kamat Ninan autoon ajoissa ja hoitaa itsemme asemiin ovien avausta varten seitsemäksi, ne oli tottakai järkkärit, jotka sitten meinasivat ns. kusta homman. Sisäänkäynniksi normaaleilla lipuilla oltiin varattu kahdet ovet, joiden takana oli kummassakin jono ja joista kummatkin piti tulla avaamaan, mutta eivätkö ne sitten kuitenkin jättäneet avaamatta ne vasemmanpuoleiset, joilla mä ja Vibe odoteltiin. Kauhea tunkuhan siitä syntyi kun kummankin jonon väki koitti ahtaa itseään samoista ovista, ja munkin ohi ehti jo sen verran moni, että aattelin ainakin hyvien eturivipaikkojen menneen sitten siinä. Toisin kuitenkin kävi, ja koska meitä kauemmin jonottaneetkin asettuivat sen typerän catwalk-aitamutkan vasemmalle puolelle, saatiin oikeen hyvä paikka keskikohdan ja "Empun" välistä! Kovastihan tuosta helpottui ja ilostui, mutta en tiedä, ehkä sitä nyt ei kahdentoista tunnin jonotuksen jälkeen osannut oikein mihinkään onnenkyyneliin purskahtaa että vau, "satuttiin" pääsemään eturiviin :D Tai sitten mä oon vaan jo niin rutinoitunut tähän hommaan, tiedä häntä.

Olisikohan mennyt kolmisen varttia siihen, kun lämppäri Poisonblack alotti. Muutamia biisejä kuulleena kyseinen valinta ensin vähän kummastutti, mutta mikäpäs tuossa, olisi niitä pahempiakin voinut olla.




Vaikka musiikki menikin kategoriaan "noh, kyllähän tätä nyt kuuntelee", jotenkin ei osannut innostua koska muunkin yleisön laimeus, sekä se, etten mäkään erottanut tuolta kuin korkeintaan pari millään tavalla tutunkuuloista biisiä. Laihialasta muistui mieleen Miran harrastama hehkutus, ja no, näyttihän se mies nyt ainakin paremmalta noin luonnossa lavalla kuin joissain kuvissa :D Ei sillä että olisin kenestäkään noista herroista kuitenkaan kummoista mieskomeuden ihailua saanut aikaan, se osuus jäi enemmän Ninalle ja Vibelle. (Y)

Poisonblackin jälkeen ylös hilattu "vessapaperiverho", jota me kovasti ihmeteltiin. :D
Jotain ovien avausta lähennelleitä minuutteja lukuunottamatta mua ei ollut juuri jännittänyt koko päivänä, mutta kun kello sitten kohta olikin jo lähellä yhdeksää ja Nightwishin aloitusta, aloinhan minäkin siinä sitten innostua. Koitettiin laittaa aaltojakin liikkeelle, mutta eivätpä niihinkään tunnuttu ryhtyvän kuin lähinnä eturivissä - noh, yrittänyttä ei laiteta :D
Kun sitten h-hetkellä valot hetkeksi sammuivat ja kuului levyn alusta tuttu soittorasian ääni, voi hemmetti soikoon sitä tunnetta. Taikatalvi on kyllä tosi toimiva intro vielä näin talvisessa Suomessa, ja tykkäsin myös sen esitystavasta eli verhon takana yksinään keinutuolissa laulelevasta Marcosta :D Jos idea ei oikein auennut, niin tässä vähän havainnollistusta. Ja kuten näkyy ja kuuluu, ensimmäisenä varsinaisena biisinä kuultiin Storytime. Onhan siihen jo vähän kyllästynyt, mutta tuossa tilanteessa sitä vaan meinasi ihan pakahtua onnesta ja ties mistä muusta siihen seikkaan, että tässä nyt tosiaan on juuri alkanut Nightwishin keikka. Hitto soikoon, hyvä kun ei itku tullut. Pienenä yksityiskohtana täytyy kuitenkin sanoa, että tuon verhon olisi kyllä saanut pudottaa jo aiemmin: odotin näkeväni bändin jo kitarapaahdon alkaessa, sitten seuraavaksi laulun alkaessa, ja kertosäkeen kohdalla pelkän heiluvan verhon katsominen alkoi jo ärsyttää :'D
Niin mahtavalta kuin aloitus ylipitkää verhon takana piilottelua lukuunottamatta tuntuikin, jo seuraava biisi oli täydessä yllättävyydessäänkin mulle aika turn-off: Wish I Had An Angel, siis mitä hevilettiä? Tiesin kyllä, että bändi on luopunut perinteestään soittaa sitä viimeisenä biisinä, mutta luulin sen ihan todella tarkoittavan, että siitä päästäisiin eroon koko setinkin puolesta. Onhan siitä osannut aiemmilla keikoilla ihan nauttiakin, mutta nyt lähinnä tylsistytti - no, kamera vaan esiin, ei siinä sen kummempaa. Kun sitten seuraavana biisinä alkoi Amaranth, tuli jo sellainen olo, että mitä ihmettä nuo oikein ajattelee. Tulipahan ainakin saatua kuvailuita hyvin alta pois:






Mä en oikeen tajunnut noita Tuomaksen synien urkutykkejä, mutta no, paremmalta nuo sentään näyttää kuin viime kiertueiden vene. :D Se mun teki mieli valella bensalla ja sytyttää tuleen joka kerta, kun vaan näin kuvankin siitä.

No niin, tähän kohtaanhan se rutkasti lyhennetty teksti by Blogger sitten jäi.
Oon nyt pahoillani, mutta eihän siitä tulisi helvettiäkään, jos nyt yrittäisin vielä tässä vaiheessa alkaa uudelleen kirjoittaa jo aiemmin tähän postaukseen hienosti selittämiä juttujani. Harmittaa taas ihan törkeästi, että mulla oli hitonmoinen seinä tekstiä ja vielä huolella ja yksityiskohtaisesti kirjoitettua sellaista, MUTTA EIPÄ OLE ENÄÄ. Kerrankin olisi ollut kunnolla asiaa, mutta ei sitten. Keikan eri osa-alueiden tarkemmankin ruotimisen sijaan saatte nyt lukea vain jonkin suppean tiivistelmän itse pääaiheesta, ja uskokaa tai älkää, ei ole kivaa mullakaan.
Voisihan sitä toki kirjoittaa vaikka koko seuraavan yön muistellen aiemmin naputeltua ja siten olla itkemättä verta asian vuoksi, mutta nyt on oikeasti liian hapokasta. Tämänkin jälkeen on vielä rutosti kirjoiteltavaa, ja voisi noita koulukirjojakin ihan totta vähän enemmän katsella... No joo, ehkä viimein siihen asiaan. Huonoa tekstiä tulossa, mutta toivotaan, ettei se satu teihin niin paljon kuin muhun.

Screeni oli aika kiva uudistus livemeiningissä, ja vaikka joissain kohdin videotaide saattoikin näyttää oudolta esim. verrattuna mielikuviin joistakin biiseistä, niin ei nyt valittamista.
Illan aikana kuultu setti lienee parasta selittää ihan vaan näin:

Taikatalvi (intro)
Storytime
Wish I Had an Angel
Amaranth
Scaretale
The Siren
Slow, Love, Slow
I Want My Tears Back
The Crow, The Owl and The Dove
The Islander
Nemo
Last of the Wilds
Planet Hell
Song of Myself
Last Ride of the Day
---
The Poet and the Pendulum
Finlandia
Over the Hills and Far Away
Imaginaerum (outro)

Kuten ehkä tähänastisesta tekstistä saattoi jo vähän aavistellakin, tuo lista oli kyllä etenkin tuossa vaiheessa koettuna varsinainen outouksien temmellyskenttä. Over the Hills, ja vielä viimeisenä biisinä? Tosi paljon kaikkea jo viime kiertueellakin joka kerta soitettua? Missä Dark Chest of Wonders? Ja mitä, Finlandia - täh, viime rundin viime keikkojen intro ja vieläpä encoressa? Kolme slovaria (Nemo vedettiin akustisena) peräkkäin? Kummallista oli se, ja jostain käsittämättömästä syystä omat fiilikseni olivat jopa tyyliin kokonaisten biisien ajan vähän sitä luokkaa, että "no siinähän sitä nyt sitten soittelevat".
Tämä ei kuitenkaan ollut läheskään koko keikkaa kattava meininki, sillä kyllä tuolla oli myös sellaisia osioita, jotka saivat ainakin omat tunnelmani kattoon ja vieläkin korkeammalle: Scaretale, I Want My Tears Back, Planet Hell (!!! siis ei herranjumala, ensi kertoja Aneten laulamana, ja kuulosti jopa paremmalta, kuin uskalsin edes odottaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaankin joku niin kova biisi muutenkin), Last Ride of the Day (hulluna hyppimistä, en oo varmaan ikinä millään keikalla minkään biisin aikana riehunut noin! Lopun konfettisade <3) ja Poet. Okei, se tuli viime kiertueella joka keikalla ja se vie väh. kahden biisin tilan, mutta se vaan on niin hyvä. Tietenkään en toivo sitä enää tässä vaiheessa miksikään joka keikan vakkaribiisiksi, mutta ihan jees vielä DPP-aikojenkin jälkeen kuulla edes noin kerran. :)

Etenkin koska soittoaika oli jopa n. tunnin ja 50 minuuttia, sellaisten ns. jutusteluspiikkien vähäisyys vähän hämäsi - kuitenkin eka keikka Suomessa siihen kahteen ja puoleen vuoteen mutta no, aikataulu on aikataulu :D



Keikasta jäänyt tunnelma oli jotain tosi kummallista: toisaalta hämmästelin omia, ajoittaisia tylsistymisreaktioitani, ja toisaalta vaan liekehdin kaikista setin parhaista biiseistä. Ninalla oli kuulemma vähän samankaltaiset fiilikset, joten tuntui kyllä helpottavalta, kun en ollut ainut joka oli odottanut ties minkälaista koko keikan ja vielä pidemmällekin jatkuvaa euforiavyöryä sitä kuitenkaan ihan sellaisenaan saamatta.
Yhdellä sanalla kommentoituna keikka oli hyvä, ja se olkoon nyt jonkin sortin keskiarvo sen herättämistä tunnelmista. Ei tuonne lähtemista nyt tullut missään vaiheessa kaduttua, ei edes pahemminkin kipeenä ollessa.

Pitihän sitä lopuksi vielä tsekata paitakoju, mutta omalta osaltani krääsä sai vielä jäädäkin sinne: Suomen-kiertueen t-paita olisi kyllä ollut kiva muisto, mutta kun se etupuoli oli kuvaltaan tismalleen sama kuin jo yhdessä omistamassani, niin ei jotenkin viitsinyt.
Autolla koukkauksen jälkeen palattiin yhdelle areenan sisäänkäynnin tapaisista, ja lasiovien takaa sitten näkyi kuin näkyikin bändiläisiä, joita jäätiin odottelemaan. En muuten tiedä mistä johtuu, että vastaavissa tilanteissa tuntuu aina olevan niin hauskaa :'D Kai sitä porukka vaan on niin täpinöissään että jutut lentelevät (jostain päälaelleen kääntyneestä vinkkelistä katsottuna) siellä korkeimmissa sfääreissä.
Ovista tulivat pian ulos mm. Anette ja myöhemmin vielä Tuomaksen äiti (se täti ansaitsee oikeesti jonkun faniklubin), mutta kaikki vaan menivät siitä niin nopeasti, ettei oikein mitään "moi, kiitos ja nähdään" kummoisempaa saanut Anetellekaan sanottua. Ewokin siinä jotain kävi häärimässä ("käypäs hakemassa noi bändiläiset tuolta, siitähän sulle maksetaan!" : D), ja juu... Pian ulos tuli kuitenkin Marco perheineen, ja vaikka vähän kiire tuntui olevan ("pitäis kyllä viedä toi jälkikasvu nukkumaan..."), saatiin kuitenkin jonkun järjestysmiehen ottamana yksi ryhmäkuva:

Kuvahan on tosiaan yhtä sumea kuin ajatukseni seuraavana aamuna ("voisko sen kuvan ottaa salamalla?" "Ei tarvi, tästähän tuli hyvä ilmankin!"...), mutta ei se laatu vaan se fiilis!
Tuo kaveri on sitten kyllä niin leppoisa tyyppi, että jäi hiton hyvä mieli tollasesta lyhyemmästäkin tapaamisesta ja muutamasta lentäneestä läpästä.
Emmi, Janne ja Roosa lähtivät jo pois tuon jälkeen, ja ei kyllä yhtään kaduta, ettei me muut vielä tehty niin: meni ehkä vartti, ja päästiin tapaamaan (toim. huom. "pienessä" hiprakassa oleva) Tuomas! Saatiin kaikki omat yhteiskuvat, ja eihän sitä malttanut halaamattakaan olla.

Ei se oma naama, vaan se artisti.
Oli ihan parasta saada hengailla tossa hyvän aikaa, kun sellaisen parikymmentäpäisen fanilauman sijaan tuossa oltiin kauempana odottelevaa porukkaa lukuunottamatta vain me neljä + maestro. Ei tosin sillä, että mitenkään tykkäisin siitä ihmisestä mikä musta vastaavissa tilanteissa näköjään tulee, mutta olkoon. Iina ja Vibe taisivat meidän osalta hoitaa suurimman osan juttelusta, ja en nyt oikeesti kestä niitä keskustelunaiheita ("Peniksenjatke? Mut siehän oot tyttö!").
Viben kertoessa meidän jonottaneen keikalle aamuseitsemästä asti, Tuomaksen WTF-reaktion ja lyhyen hiljaisuuden jälkeinen kommentti meinasi kyllä sulattaa: "Toi on tosi liikuttavaa. Kiitos teille." Ei siihen voinut kuin vastata, että kiitos kuule ihan itsellesi vain.
Jotain me siinä vielä vähän höpötettiin, kunnes kohta sanottiin jo heipat ja "nähdään siellä, siellä ja siellä" -kommentit. Hyvä kun herra itsekin oli näköjään jo siinä kunnossa, ettei keikkapaikat ja päivät olleet muistissa ihan kohdillaan: "Nähdään huomenna... Jyväskylässä" (joo, niin siis Sotkamossa) :'D

Oli kyllä niin hyvä päätös illalle ja koko päivälle tuo, ettei paremmasta väliä. Sirun kämppään ei ollut autolla kuin sellainen muutaman minuutin matka, joten nukkumaankin pääsi jotakuinkin onnellisilla mielin (ja edelleen yllättävänkin terveen oloisena).
Reissuhan tietysti jatkui jo heti aamulla, mutta siitä lisää seuraavassa osassa! Tässä kohtaa kiitän seurastanne, seuraani ylipäänsä ja pyydän Bloggerin puolesta anteeksi niiltä, jotka tätä nyt vaivautuivat lukemaan. En mä olisi alkuun noin paljoja jaaritellut, jos olisin tiennyt että kertominen itse pääaiheesta päätyy olemaan kokoluokkaa Emppu ja fail-luokkaa minä.