sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Lontoo, osa 1: Somewhere it's always time for tea

Viime torstaina koitti maailmanvalloitusretkistäni viimeisin eli matka Lontooseen! Aika kuluu toisinaan ihan ihme vauhtia ja koulujuttujen vuoksi en ollut ehtinyt koko reissua edes ihan niin hirveästi panikoida miettiä, mutta matkaan lähdettiin kuitenkin innostuneen jännittynein fiiliksin ja tietysti tällaisella asenteella:



Lento Helsinki-Vantaalta Gatwickiin kesti kolmisen tuntia (sisältäen mm. äärimmäisen hienoja piirrettyjä), ja perillä oltiin kuuden maissa paikallista aikaa. Seikkailtiin itsemme Shepherds Bushiin parilla eri junalla, ja jo siinä vaiheessa tuli tutuksi yksi aika lailla koko reissua värittäneistä teemoista: Mira pinkoo edellä kuin Holmes uuden jutun perässä ja minä koitan ihan Watsonina pysyä kannoilla ja luottaa siihen, että edes toinen meistä tietää mihin ollaan milläkin hetkellä menossa. :D

Uutta maata ihmettelevä ja jo tuohon mennessä kulttuurishokeerattu minä. "Mitä, nää britit pyytää ystävällisinä anteeksi jo tyyliin siitä jos vahingossa hipaiseekin toista? Mitä, kysyikö toi mies tosiaan saada auttaa mua matkalaukun kanssa?"
PS. Kuvissa näkyvästä hiuksiston juurikasvusta saatte syyttää kampaajaa, jolla kävin päivää ennen lähtöä päätettyäni kerrankin olla reilu kuontaloa kohtaan. Olisi ollut ihan kiva, jos se tyviväri tosiaan olisi ollut lähempänä nimenomaan jo vaalennettua EIKÄ luonnollisen väristä hiusta. :(
Täälä ollaan!
Synnin lailla painavan laukun raahaamisen jälkeen hotellille pääsy oli melkoinen helpotus, ainakin siis siinä vaiheessa kun joku henkilökunnasta viimein saapui paikalle asioita hoitamasta ja päästi meidät ihan sisälle asti. Oli kyllä kaikin puolin kummallinen paikka (esim. kylpyhuoneita ja vessoja talossa oli yksi per kerros), mutta sijainniltaan aivan loistava joten mitäs pienistä! Laukkujen räjäyttämisen jälkeen kello oli jo sen verran paljon ettei enää käyty parin korttelin päässä olevaa Subia (symppis työntekijäpoika <3) pidemmällä, ja nukkumaan päästiin ennen puoltayötä. Sitä ennen tosin jouduttiin vielä pakenemaan yövaatteet päällä ulos palohälytystä, jonka syyksi paljastui lopulta jonkun asukkaan suihkussakäynnistä aiheutunut höyry. Rrright. 

Perjantai (13.)

Päivän teemabiisiä illan ohjelmaan liittyen!

Tein taas maailman ärsyttävimmän asian eli heräsin jo pari tuntia ennen kellon (ei turhan myöhäistä) soittoa pystymättä enää muuta kuin torkahtamaan. Suihkun, aamiaisen ja naaman laiton jälkeen pahimmasta zombimoodista oli kuitenkin jotakuinkin parannuttu, joten ei kun läheistä jättiostoskeskusta eli Westfieldiä kohti! Matkan varrella sijaitsevan O2 Shepherds Bush Empire -keikkapaikan ovilla oli yllätykseksemme jo kymmenen jälkeen kolme Emilie Autumn -fania jonottamassa, ja vaikka iloista ja ystävällistä väkeä olivatkin, ei kyllä tullut mitään äkillistä halua muuttaa suunnitelmia ja liittyä seuraan jo siinä vaiheessa, koska a) turhaa, b) turhaa ja c) turhaa.

Disney-kauppa oli hauska, vaikkei sieltä löytynytkään mitään Pahattareen liittyvää - no hei, ehdottomasti coolein pahiksista!





Ostoksia Stockan tapaisesta Debenhamsista: hörhelöbody, joka odottaa vielä paidaksimuokkaamiskäsittelyä sekä kotoisalla väriyhdistelmällä varustettu neule.

Yritys vaikuttaa alansa uskottavalta opiskelijalta? Kotiin unohtuneille luomiväreille piti saada korvaaja, joten miksei nyt sitten saman tien hommata jotain muutakin kuin ainaista markettihintaista tavaraa, ovat siis Macista. Claire'sin kimallemömmöt taas oli vähän kokeilullisempi idea eikä sijoituksena turhan suuri. :D
Westfieldissä olisi saanut kulumaan varmasti vaikka koko päivän, mutta muutaman tunnin päästä ajatus väkitilanteesta O2:n edessä alkoi jo mietityttää sen verran, että piti alkaa siirtyä takaisin hotellille ja siitä kohta ihan paikan päälle. Ovilla olikin siinä ennen neljää melkoisen paljon ihmisiä, mutta koitin olla ottamatta asiasta kummempaa ressiä koska VIP-lipun ostaneet täyttäisivät eturivin joka tapauksessa. Lontoon-keikan vipithän myytiin loppuun nopeimmin koko kiertueesta, joten meillä nyt ei matkan varmistuttua ollut niihin mitään saumaa - toisaalta moinen rahastusmeininki myös vähän ärsyttää, joten saattoipa ainakin ajatella olevansa ei-erityisen-tärkeä henkilö vaikka periaatesyistä (...sanoo kuitenkin muutaman kympin ekstraa maksaneen early entrance -lipun hommannut henkilö. Oh well). :D
Oli vähän hassua, kun yhdessä vaiheessa meiltä tultiin kysymään olemmeko suomalaisia koska puhe kuulostaa ihan siltä. No, kyseinen (neiti)herra oli itse Ruotsista, joten kiva että edes naapurit tunnistavat tämän ihanan monotonisen ufokielemme. :D Paikallisista ei hirveästi riittänyt juttuseuraa kun kaikki olivat niin omissa porukoissaan, mutta siinähän se aika meni keskenäänkin mm. kanssafanien asuja ihmetellen, niin hyvässä kuin pahassa: tuolla jopa miehet olivat kivasti panostaneet habitukseensa, vaan olipa joukossa nähtävissä myös mm. ylösalaisin puettu korsetti. Way to go, tai sitten ei.
Pisteet kotiin vei kyllä mm. tämä tyttö:


Oman vaatetuksen suhteen suosin viime kertaa huomattavasti simppelimpää - kivan keikkalookin voi tehdä myös näyttämättä täydeltä joulukuuselta. Suutarin liimaaman kengän kasassapysyminenkin mietitytti jo tarpeeksi, mutta hyvinhän tuo lopulta kesti, eikä Wackenissa ensiesityksensä saaneesta Sanni Sabotagen Demoniat repee -biisistä tarvinnut siis esittää victorianindustrial-remixiä!
Early entrance -ihmiset (joista olimme melkein jonon ensimmäisiä) päästettiin kaikenlaisen hämmingin jälkeen sisään kolme varttia vippien sisäänpääsystä, ja mitä ihmeellisin jonosäätäminen sekä kouraan saadut oheiskrääsät eli nimmaroitu settilista ja F.L.A.G-lippu myöhemmin päästiin itse saliin. Parkkeerattiin tokan rivin keskivaiheille, ja siinä paikassa oli kyllä puolensa... Jo ilmeisesti perinteeksi muodostunut ulkomaankeikkailukertomuksen valitusosuus seuraa nyt, joten feel free to skip. Edessämme olevat tytöt eivät onneksi olleet mitään älyttömän pitkiä, mutta voi luoja sitä käytöstä ja yhteistyöhalua, tai siis sen puutetta. Mainitut ihmiset tosiaan seisoivat aidan eteen kasatun tavarapaljoutensa vuoksi oudon kaukana aidasta nojaten siihen ihan ihme kumarassa takamukset pitkällä, ja ei tästä syystä mahduttu kunnolla seisomaan sen maassa olleen muutamien senttien korokkeen päällä. Vaihtoehdot oli siis seistä vähän kauempana ihan maan tasalla nähden huonommin ja pysymättä kunnolla pystyssä takana olevien ihmisten vuoksi, tai keikkua ärsyttävästi korokkeen reunalla. Kysyttiin ystävällisesti, pystyisikö tytöt liikkumaan ihan vähän edemmäs. Ei. No, voisitteko sitten seistä vähän suoremmassa ja vaikka sitä aitaa vasten, kuten ihmiset yleensä eturivissä tekee. Ei, en pysty siten hengittämään. Joo, oonhan mäkin kuullut että Emilie Autumnin keikoilla hyvin yleiset moshpitit tuntuvat edessä asti, porukka tunkee hulluna ja on muutenkin väkivaltaista. Vai olikos se sittenkään niin? No, paikoillamme alkoi väen tiivistyessä olla sen verran huono olla, että oli pakko ottaa kädellä tukea aidasta pysyäkseen jotenkin vertikaalissa asennossa. Eikös edessä ollut tyyppi sitten tiuskaissut mulle, että älä yhtään yritä siinä tunkea, mä en aio liikkua tästä. Haloo, nainen! Tietenkinhän mä otin aidasta kiinni siksi että aion rumasti tunkea itseni eteen, enkä vaikka siksi etten pysty muuten seisomaan kuten ollaan tässä puoli tuntia koitettu sun kavereillesi kertoa! Huutaisitko siis mieluummin vaikka niille? Pyytelin sitten anteeksi ja koitin vielä selittää asiaa, mutta hyvä kun ei tullut nyrkkiä naamaan. Jotkut ihmiset ei todellakaan oo käyneet keikoilla turhan usein. Artistin foorumilla on vielä oma keskustelunaiheensa konserttietiketille, ja syyt ovatkin nähtävissä mutta seuraukset kyllä eivät. :D
Asian tai toisen vuoksi tunnelma ei tosiaan ollut ennen keikkaa mitenkään katossa, mutta kun intro viimein alkoi ja Captain Maggot ilmestyi porttilavastemikälien päälle miekkansa kanssa ja oli ihana, johan vaihtui toinen ääni kelloon. Kohta Veronicakin saapui lavalle ja lopulta portin kautta myös Emilie, ja keikka alkoi kunnolla Fight Like A Girlilla. 


Mira muuten hoiti kuvailut mun kameralla, joten sain itse vain keskittyä olennaiseen!
Ei mulla todellakaan ollut ollut tätä keikkaa kohtaan niin fanaattista odotusta kuin edellisen suhteen, mutta silti heti alussa tuntui ihan älyttömän mahtavalta nähdä ja kuulla tuon nerokkaan naisen esiintyvän edessään. Oli melkein puulla päähän lyöty olo: en vissiin muistanut meiningin olleen viime kerralla tuollaista tai sitten tämä vain yksinkertaisesti ylitti senkin. Noin pop aloitusbiisikin oli vielä sellainen, että sai ihan ihmetellä kuinka rauhallisesti monet yleisössä tuntuivat vain seisovan paikoillaan, sellainen kun ei ollut ihan oma juttu tuossa vaiheessa. :D Ääntä porukasta kyllä lähti, ja yhteislaulu olikin melkoista! Seuraavana kuultiin Time For Tea eli aloitus oli varsin voimakas, ja fiilis se vain jatkui samanlaisena.
 PS. Keikan alussa ainakin mun edessäni ollut tyttökin viimein siirsi jalkojaan edemmäs / suoristautui sen verran, että itsekin mahduin seisomaan paikallani vailla ongelmia aivan loppuun asti, wohoo. 


Koko setti oli tietenkin hieman erilainen kuin edellisellä Euroopan-kiertueella, ja What Will I Remember oli yksi lisäyksistä viime levyltä. Normaalisti menee melkeinpä osastolle 'skippaus', mutta kyllä siitä nyt tuolla ihan tykkäsi. Ei silti ollut mitään verrattuna sitä keikallakin seuranneeseen Take The Pilliin: se vaan on niin jännä biisi - sisällöltään karuhko sanoitus ja väliin lähes hypnoottinen melodia toimii yhdessä pirun hyvin, ja loppukin on melkein hevi. :D Olisi varmasti ollut tosi hieno yhdessä Contessan kangassirkustaiteilujen kera, mutta koko homman kohokohtia jo ilmankin.

























Opheliac-levyäkin muistettiin keikalla The Art Of Suiciden ja Veronican Dominant-tanssin muodossa, ja niiden jälkeen nähtiin aika mielenkiintoinen ohjelmanumero, josta ainakin Youtubessa näytään käyttäneen nimeä "Erotic fanfiction reading". Kuten myös aiemmin Maggien esitellessä koko ryhmää yleisölle, saipa tuossakin nauraa. :D Melko luonnollisena jatkumona seurasi sitten Rat Game, johon myönnän itsekin vapaaehtoista kysyttäessä nostaneeni häpeilemättä käden pystyyn. Lavalle pääsi tyttö suoraan edestäni, ja vaikka tiesikin että jollekulle vipeistä kunnia menisikin, oli se silti vähän kuumottava hetki kun Veronica käveli aikeissaan osoittaa valitsemansa osanottaja samalla tietysti myös mua kohti. :D
Tämä show oli muuten ensimmäinen todistamani keikka, jossa on ollut jonkinlainen väliaika. En ihan tiedä mihin sitäkin tarvittiin, mutta siinähän se arviolta reilu kymmenminuuttinen meni nolon huumorin kukkiessa ("Full HD Canon, indeed..."). Saatoin olla aika innoissani, kun tyttöjen sitten tullessa takaisin Emilie oli vaihtanut asua ja alkoikin laulaa Girls! Girls! Girls!:in introa. Vaikka Contessan puuttuminen nyt oli tietysti harmi, oli kyseinen friikkisirkusesitys silti taas loistava.























Scavenger.
Gaslight.






















Scavenger oli myös jotain mitä viime vuonna ei keikalla kuultu, ja Maggien asu ja etenkin niillä sirkuskepeillä (itelläs on termistö hukassa ::D) kävely teki kyllä vaikutuksen. Täytyy kuitenkin sanoa, että ihan show'n loppupuolella fiilis ei ehkä pysynyt enää aivan sillä tasolla, mitä se koko muun ajan oli. Biisithän tulivat samassa järjestyksessä kuin F.L.A.G-levyllä ja vaikka sen tarinankerronnan kannalta ymmärränkin, tuntui ettei lopussa ns. tapahtunut enää niin paljon. Okei, "tapahtua"-sanavalinta on ehkä huono, sillä esitettiinhän tuossa The Key ja Hell Is Empty ja hyvin esitettiinkin, mutta eivät ne kuitenkaan kokonaisia biisejä ole. Kun perään lisäsi vielä välisoittomaisen Gaslight Reprisen, peräkkäisten hitaiden biisien ja "ei-biisien-vaan-levyllä-biisien-välissä-olevien-raitojen" kimppu oli mielestäni vähän turhan iso. One Foot In Front Of The Other oli kuitenkin mahtava, jopa tiettyä yhteisöfiilistä nostattava biisi-biisi ja pelasti lopusta onneksi aika paljon, mutta... Se olikin sitten viimeinen. Ei siinä mitään, loistava valinta siihen, mutta tunsin itseni niin tyhmäksi kun olin odottanut vielä Thank God I'm Prettyä, joka viimeksi kuultiin aivan lopuksi ja oli silloin yhtä kuin täydellisyys. Opheliac on niin hyvä levy että edes muutama sen biiseistä ansaitsisi tulla lauletuiksi edelleen, ja jo pelkästään tuostakin olisin ollut niin onnessani, mutta ei voi mitään. Keikka oli kokonaisuutena kuitenkin tosi hyvä, ja oon iloinen että tosiaan matkattiin paikalle!


Reissussa kivasti rypistynyt paita, jonka ostin krääsäkojulta. Miesten mallihan tuo on, mutta kuva oli sen verran nätti että piti ottaa vaikka pientä muokkausta vaatiikin.
Oltiin aluksi mietitty jäävämme ulos odottelemaan tyttöjä - kiertueen joidenkin aiempien keikkojen jälkeen fanit olivat saaneet kuvia jopa Emilien kanssa - mutta säätila eli kunnon sade oli kuitenkin asiasta toista mieltä. Seuraavana aamuna oli vielä määrä vääntäytyä ylös jo kuuden maissa, joten tuossa kohtaa hotellin sänky houkutteli kyllä kaikista eniten ja sen vetovoimaa saivat uskomattoman väsyneet jalatkin kiittää. Tukikohdan sijainti ehkä viiden minuutin matkan päässä keikkapaikasta sai jälleen niin hiljaista kuin ääneen lausuttuakin tunnustusta!

Seuraavasta Lontoo-päivästä on luvassa tätäkin enemmän kuvia, joten ihan hirveätä spämmiä välttääkseni kiitän seurastanne tähän asti. Ensi postauksessa jatketaan!