maanantai 20. kesäkuuta 2011

Together we conquer our planet with dance

Perjantaina vierailtiin tosiaan Pohojammaalla Provinssirockin merkeissä, kuten täällä saatetaan ehkä tietääkin.
Sanni the muotibloggaajan pakolliset asukuvat.
Juna lähti neljältä, ja täytyy sanoa että se meininki siellä oli meikäläiselle pienoinen järkytys... Aiemmin lähtenyt juna oli virallinen Provinssin festarijuna, mutta tämänkin matkustajien päämääränä tuntui olevan melkeinpä kaikilla juuri tuo festari. Ja ei siinä mitään, mutta se meteli siellä junassa... Jos ollaan menossa ryyppäämään kolmeksi päiväksi (minkä päättelin siitä, kuinka innoissaan eräskin porukka "lauloi" sunnuntaina esiintynyttä System of a Downia), miksi ihmeessä jo matkalla täytyy olla ihan naamat ja häiritä muita matkustajia?
Nostan Liisalle hattua tämän pitkistä hermoista, itselläni olisi tehnyt pariin otteeseen mieli nostaa keskisormi pystyyn ja huutaa takaisin jotain vähemmän kaunista. Mä todella rakastan äänekkäitä humalaisia, etenkin sillon kun itse olen selvin päin ja kuulun eri porukkaan.

Mutta se siitä. Juna saapui Seinäjoelle siinä viiden jälkeen, sitten seurasi pientä odottelua vessajonossa ja juttelua mukaville ihmisille ("No sä kuulostatkin ihan tamperelaiselta" "WTF en kai?"), ja pian sen jälkeen pääsimme asemalta lähteneen festaribussin kyytiin.

Matkaeväs: enemmän tai vähemmän terästettyä Jaffaa.
Matka taittui nopeasti, ja sen aikana viimeisteltiin juomiseväämme. Mihinkään hirveään känniin ei todellakaan ollut tarkoitus hankkiutua, ja sellainen pieni hiprakkahan tuosta vain seurasi joksikin aikaa, ja se riitti.
Vaihdettiin liput rannekkeisiin, päästiin sisään ja melko pian käytiin tsekkaamassa väkitilanne päälavan tuntumassa. Todettiin että lavan ja yleisön välinen aita ei tietenkään ollut suora vaan taas sellainen tyhmä "vasen ja oikea puoli edempänä, keskikohta taaempana", ja aika laillahan niitä ihmisiä oli jo aidan luokse asettunut, mitä luultavimmin Avenged Sevenfoldia odottamaan. Keskikohdassa eli "catwalkin päässä" oli vähiten ihmisiä, joten käytiin jututtamassa siinä seisovia poikia. Avengedin jälkeen olivat tosiaan aikeissa lähteä siitä, joten oli mukava kuulla että sen ajaksi toiseen riviin ja The Soundsin ajaksi eturiviin pääseminen siis onnistuisi vielä hyvin.
Hyväryhtistä porukkaa.
Käytiin vielä pyörimässä alueella ja bongattiin mm. koko kolmeksi päiväksi paikalle saapuneet Iina ja Eero sekä Avengediä odottaneet Sakke ja Jani.
Jonkun jollain pienemmällä lavalla soittaneen bändin (en jaksa tarkistaa aikatauluista :'D) tahtiin käytiin myös tanssahtelemassa reilun yhden biisin ajan.
Von Hertzen Brothers aloitteli päälavalla kuuden jälkeen ja siirtyiltiin sinne jo sillon, vaikkei bändi kumpaakaan meistä niin kiinnostanut. Koitettiin vielä katsella olisiko suurin piirtein jommankumman lavaa lähempänä olevan aidanpätkän läheisyyteen päässyt vielä seuraavien bändien ajaksi, mutta tehtävä osoittautui aika vaikeaksi tiiviihkön väkijoukon vuoksi. Mentiin siis suosiolla takaisin catwalkin päädyn poikien taakse, vaikka se vähän kaukana lavasta olikin.


Tunnistin Von Hertzenin biiseistä yhden ja sekin oli setin viimeinen, ja vaikka sitä muutakin musiikkia nyt kuunteli, ei keikasta jaksanut niin hirveästi innostua, varsinkin kun oli tiedossa parempaakin odotettavaa.
Eivät tainneet kuitenkaan soittaa kuin ehkä tunnin, ja sitä seuraavakin tunti kului sitten kokonaan lavan edessä A7X:ää odotellen.


Itsehän en ollut kuullut siltäkään bändiltä kuin Afterlifen ja Nightmaren, Liisa taas oli kuunnellut paljonkin enemmän ja osoitti varsin innostuneen fanitytön merkkejä eräästä kitaristista puhuessaan :'D Mielenkiinnolla odotin sitten minkälainen tuostakin keikasta tulisi, toisaalta hieman mietitytti meiningin mahdollinen riehakkuus, joskaan sen suurempaa pelkoa en nyt joutunut kuitenkaan kokemaan :D

Kellon tullessa yhdeksän väkeä alkoi ilmaantua lavan luo suurissa määrin, ja noin vartin päästä olin jo melkein litistyksissä edessäni olleen jätkän selkää vasten. Liisa oli mahtunut hivuttamaan itsensä eturiviin, ja tein kohta samoin koska eihän siitä hommasta mitään olisi tullut ilman aidan tukea.
Vähän puoli kymmenen jälkeen bändi sitten aloitti, ja meno oli kyllä lievästi sanottuna riehakasta. Ei mennyt kauaakaan aikaa kun meidän takana ollut, pitkä tyttö olikin yhtäkkiä eturivissä meidän välissä, ja viimeistään siinä vaiheessa olo tuntui helvetin ahtaalta. Jouduin pitämään aidan toisella puolella kiinni olleesta nauhasta kiinni pitkän aikaa kaksin käsin, ja jännittämään varmaan jokaista jaloissa sijaitsevaa lihasta pysyäkseni tuolla pystyssä. Jossain vaiheessa tuon suhteen onneksi helpotti hieman, mutta aiemmin mainittu tyttö riehui edelleen melkein koko keikan ajan kuin joku hullu. Okei, ymmärrän hyvin että lempibändiensä keikoilla ollaan innostuneita, mutta kannattaisiko harkita omaa liikehdintäänsä vähän edes siinä vaiheessa, kun vieressä olevat kumartuvat suojaamaan päitään, koska eivät halua saada enempää iskuja kyynerpäästä?
Bändin musiikki ei muuten ollut yhtään huonomman kuuloista, kuulosti ajoittain jopa tosi hyvältä, mutta eipä siitä juuri pystynyt nauttiaan kun keikka oli sellaista hengissäselviämistä. Tuossa kohtaa olisi kyllä ollut hyvä juttu pitää Soundsin paitaa päällä, ihan vaikka tehdäkseen muille selvemmäksi ettei tässä tämän bändin takia eturivissä olla.
Kuviakaan en ottanut tuolla yhtään, sillä olisi mennyt ihan extreme-urheiluksi yrittää saada kamera laukusta pois. Liisa sen sijaan piti kameraa kädessä koko keikan, joten saatan lisätä jonkun niistä kuvista tänne myöhemmin. Hienot lavasteet niillä oli, ne sellaiset portit.
Varttia vaille yksitoista sitten lopettivat, ja olin iloinen että ainakin Liisalla oli ollut kivaa kaikesta edellämainitusta sekä erinäisistä lähentelyistä huolimatta.
Sakke ja Jani tulivat käymään meidän luona ja suostuivat pitämään meille eturivissä paikkojakin ruoanostoreissun aikana (kiitos vielä! Ei ollut mikään niin lyhyt aika :'D).

Sää oli ollut siihen asti tosi hyvä, mitä nyt jossain joku vähän tummemman sävyinen pilvi, mutta yhdentoista aikoihin alkoikin sitten hieman sadella. Aluksi meinasi kyllä vituttaa kovastikin, mutta ei se sade kuitenkaan ollut kovin voimakasta ja taukosi melko pian, joten positiivinen asenne vaan kehiin. Olinhan mä kohta näkemässä Soundsit!
Päästiin takaisin paikallemme paninin ja kokiksen kera, ja siihen mennessä Iinakin oli ilmestynyt catwalk-aidan toiselle laidalle.
Odottelua ei kestänyt enää kauaakaan, ja kohta intro eli pirun hyvä It's so easy (arvasin, no jee :'D) lähti soimaan. Saksa-reissun takia en ollut ehtinyt Provinssiakaan hirveästi ajatella ja koska The Soundsia en ole missään vaiheessa fanityttöillyt ihan samaan malliin kuin vaikka paria muuta bändiä, ei tuota keikkaa mitenkään ihan päiviä laskien odoteltu. Bändin lavalle tulon jälkeinen fiilis oli kuitenkin jotain ihan mahtavaa, ja kyllä taas muisti mitä varten tuonnekin oli matkattu ja lipusta maksettu.
Erityisesti keikan alkupään biisit olivat ihan parhautta, ja olin ihan että meinataanko mut suunnilleen tappaa kun soittivat Dance with the Devilin jälkeen Seven days a weekin, No one sleeps when I'm awaken, No No Songin ja Queen of Apologyn putkeen. Ah <3
Liisakin vaikutti olevan yhtä innostunut kuin mä, vaikkei tiennytkään kaikkia biisejä. Ei siis hullummin.








Juuri tuon enempää en edes jotenkin onnistuineita kuvia saanut, vaikka käytin kuvaamiseen koko Hurt youn ja hetken Wish you were herestä. Se nyt ei kuitenkaan haittaa, ja jätin kuvailut noihin hetkiin ihan suosiolla vain nauttien keikasta. Pientä sadettakin riitti hyvin suurelle osalle ajasta, ja vaikka sitäkään ei tullut hirveästi huomioitua, eipä sitä kameraakaan ihan ehdon tahdon kastella halua.

Vaikka setillisesti mieleenpainunein osio olikin keikan alku, riitti niitä helmiä koko sen 1 h 45 min ajalle vielä mm. Living in American, Tony the Beatin (Majan vierailut yleisön luona <3 Tällä kertaa sormet eivät päätyneet meitin rintsikkaan (tapahtui viime vuoden Ruisrockissa), mutta kädestä sain nopeasti kiinni ja lauloin vasemmalla olleen tytön kanssa pari sanaa viereen ojennetun mikin suuntaan :'D) ja Hope you're happy nown muodossa. Better off deadistäkin olen alkanut tykätä koko ajan enemmän vaikka aluksi se ei juuri iskenyt, ja oli ihan mahtavaa kuinka yleisö (erityisesti Liisa :'D) oli siinäkin mukana.
Vaikka Wish you were herekin nätti biisi on, olisin itse toivonut pianotunnelmoinnin osaan mieluummin Home is where your heart isiä, mutta eipä siinä nyt mitään. Myös kahdella aiemmalla keikalla kuultu Felixin ja Jesperin sähkörumpusoolo olisi voinut mun puolesta mukana tälläkin kertaa (muistan että se oli niin hiton hyvä ja tarttuva), mutta ei se niin vakavaa nyt ole vaikka samainen soolo tuolta puuttuikin. Paukuttivathan ne niitä rumpuja BOD:ssä. Ja hmm, Felix ja Jesper... Okei, ei mitään!

Viimeisestä biisistä täysillä nauttiminen oli toisaalta vähän vaikeaa, koska koko ajan tiesi että kannattaisi jo lähteä pois että varmasti ehtii siihen viittä vaille kahden junaan. Heti Hope you're happy nown viimeisen iskun jälkeen lähdettiin sitten puikkelehtimaan yleisön joukosta pois, ja kaikki sujui hyvin siihen asti kun tajuttiin rientäneemme kunnon uloskäynnin sijaan leirintäalueelle (no oli pimeää, kiire, eikä kumpikaan ollut ollut tuolla aiemmin). Sieltä takaisin juostessa piti sitten odottaa jossain laukkujen tarkastuksessakin vielä, joten juuri kun päästiin alueelta ulos nähtiin bussiin lähtevän ajamaan pois. Seuraavaa saikin sitten jokseenkin hitaan liikenteen vuoksi odotella vähän aikaa, ja bussimatkan jälkeen hirveän juoksemisen seurauksena ehdittiin aseman laiturille varmaan vähän ennen tasan kahta. Selvisi kuitenkin, että junan oli ilmoitettu saapuvan tunnin myöhässä, joten tuuri oli kyllä taas kivasti meidän puolella. Seuraava juna olisi lähtenyt neljältä, joten kyllä tunnin odottelu aina kahden tunnin odottelun voittaa.


Junassa tulikin sitten vähän torkuttua (oli joo rauhallisempi meininki kuin menomatkalla :'D), ja kotona oltiin lopulta vähän viiden jälkeen, ja uni maittoikin sitten puoli kahteen asti päivällä.
Oli tosiaan oikein onnistunut reissu, ja etenkin Soundsin keikasta jäi toosi hyvä fiilis. Kyllä noi vaan on pakko nähdä tolleen kerran kesässä, toivottavasti tulevat Suomeen ensikin vuonna!

Loppuun vielä hieno kuva musta ja Liisasta, otettu vähän ennen lähtöä Aksun luona pidettyihin bileisiin sateisena lauantai-iltana. Hyvä sää joo hypätä pitkästä aikaa pyörän selkään, mutta ihan kivat juhlat oli!


PS. Jonkun Soundsin keikan aikana yleisön joukossa heiluttelema lippu, jossa luki "6-1", oli aika hieno :'D

torstai 16. kesäkuuta 2011

Terveisiä makkaran, Wackenin ja Oktoberfestin maasta

Voin kertoa, että on ihan mahtavaa olla takaisin Suomessa. Kotiin pääsin tuossa jo eilen vähän ennen kuutta illalla, ja aika onkin mennyt hirveään pälättämiseen (automatkan aikana äitille suomeksi puhuminen oikeesti ihan tökki :'D) sekä löhöämiseen, ja onhan tässä koneenkin ääressä jokunen tovi vierähtänyt... Kyllä isäntäperheen kämpässä sentään kone oli, mutta kävin netissä tosiaan hurjat kaksi kertaa, joten kyllä vaan tuntuu hienolta nyt senkin vuoksi.
Toisaalta haluaisin vaan jatkaa laiskottelua enkä ryhtyä vielä kirjoittamaan tänne, mutta myöhemmin tänään tänne tulee Liisa, huomenna lähdetään Provinssiin (iik!) ja loppuviikonloppu menee sukulaisissa sekä mahdollisesti yksissä bileissäkin poiketaan, niin sinänsä ihan hyvä koittaa saada vaihdosta kertova postaus alta pois. Kuvia otin reissun aikana näköjään 378, joten ihan jokaista niistä en nyt taida täällä julkaista, ja tuskinpa reissun selostaminen ominaiseen tyyliini yksityiskohta yksityiskohdalta nyt muutenkaan tulisi millään onnistumaan, joten jos sitä nyt tosiaan ryhtyy vaan kirjoittamaan jotain ja katsoo sitten mihin päätyy.

Olin saanut kuulla olevani rohkea ryhtyessäni tällaiseen, ja tiedä sitten vaikka niin olisikin, mutta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle saavuttuani mistään rohkeudesta ei kyllä tuntunut olevan hirveästi jäljellä. Äitiä hyvästellessäkin piti oikeasti pidätellä itkua :'D Viimein koneeseen päästyäni stressaantunut olo kuitenkin helpotti, ja tilalle tuli pikemminkin pieni wtf-olo. Tässäkö mä nyt oikeesti istun muka lentokoneessa, yksinäni?


Over the hills and far away. Kuten arvata saattaa, tässä ollaan jo reilusti Saksan puolella :'D

Vajaan kolmen tunnin (?) matka tuntuikin sitten menevän aika nopeasti, Frankfurt Hahnin lentokenttä olikin paljon pienempi kuin olin kuvitellut ja löysin mua vastaan tulleen Hannan ja hänen isänsä heti. Jotenkin oli helpottunut olo, kumpikin tuntuivat olevan tosi mukavia tyyppejä, ja ajattelin että tosi hieno yhdeksänpäiväinenhän tästä tulee. Kotona tavattiin sitten loppukin perhe, syötiin ja vasta joskus myöhään päästiin nukkumaan.
Ja voi hitto, normaalista kirjoitustyylistään ei näköjään pääsekään eroon niin helpolla... Mutta että tästäkin postauksesta joskus tulisi jotain, koitan nyt keskittyä suosiolla kokonaisuuteen ja jättää tarkemmat selostukset vähemmälle, muuten istun tässä vielä ensi viikollakin.

Tosiaan. Vaikka Saksassa oli välillä ihan kivaakin, täytyy myöntää että olihan se reissu joltain osin myös pieni pettymys... Siihen tosin vaikuttanee se, että taisin kuitenkin toivoa matkalta jotain enemmän ja jotenkin romantisoin koko juttua päässäni ehkä liikaakin. Kyllähän sen nyt tosin tietää ettei tuollainen reilun viikon mittainen vaihto mikään elämää mullistava kokemus välttämättä ole, mutta no, kumminkin.
Ja koska blogissa nyt ei välttämättä viitsi puhua toisista ihmisistä aina hirveän avoimesti ainakaan näin ns. selän takana, sanon nyt sen verran, että vaikka me tuon Hannan kanssa tultiinkin toimeen ja kaikkea, ollaan me ainakin mun mielestäni melko erilaisia... Tokihan mä olen tottunut siihen etteivät kaikki samanikäiset tytöt aina jaa mun kanssani kaikkia samoja interessejä, mutta nämä ovat kai taas näitä juttuja, joita ei ole välttämättä niin helppoa selittää edes itselleen, saati sitten muille. Äh, meneepä taas hankalaksi... No, luultavasti tarkoitan kuitenkin sitä, että se mun mielestäni vähän häiritsevä erilaisuus oli pikemminkin käyttäytymisessä, kuin kiinnostuksen kohteissa. Vaikea selittää....
Onhan se tietysti ihan normaalia, etteivät keskustelunaiheet vieraalla kielellä puhuessa mene välttämättä hirveän syvällisiksi joten ei ainakaan tuollaisessa ajassa siihen toiseen ihmiseen ehkä niin hyvin pääse tutustumaan.
No, kokonaisuudessaan koko perhe oli kuitenkin mukavaa väkeä, ja isä oli jopa hauska.
Yhdessä vaiheessa jouduin muuten kohteliaasti huomauttamaan että hei, mä olen suomalainen, pystyn olemaan hiljaa pitkiäkin aikoja ilman, että mikään olisi vialla. Hyväähän ne niillä iänikuisilla "are you ok?" -kysymyksillään tarkottivat, mutta jossain vaiheessa alkoi jo melkein ärsyttää.

Ehdottomasti parhaimpia asioita tuolla kumminkin oli ympäristön kauneus. Tosi paljon vanhoja taloja ja kaikkea muuta! Ihan pahaa teki nähdä toinen toistaan kuvaussessioille autenttisempia paikkoja, kun mukana ei ollut Miraa, tämän kameraa, korsetteja tai saati sitten aikaa vastaaville aktiviteeteille. Tai ymmärrystä, sillä Hannakin teki mulle turhankin selväksi ettei voi sietää goottimuotia... Nojoo.
Mutta vanhat ja koristeelliset rakennukset, kirsikkapuut sekä hyttysettömyys olisivat tosiaan hyvin tervetulleita asioita Suomeenkin (ja kuvia noistakin asioista lupaan laittaa myöhemmin. Julkaisun arvoisia kuviakin riittää tosi paljon ja siksi siitä tulisi niin hidasta hommaa, etten millään jaksa vielä).

Mukavia asioita tosiaan löytyi paljon, mutta kuten asiaan varmasti kuuluu, löytyipä myös niitä vähän vähemmän mukavia... Voinkin sanoa omien fiilisteni vaihdelleen reissun aikana iloisemmasta laidasta "kyllähän täällä kivaa on" kettuuntuneempaan laitaan, jossa jossain vaiheessa mieleen nousi pakostikin lause "you can kiss my nordic pale-white ass" noin pariin otteeseen. Ja täytyy myöntää, että varsinkin alkuvaiheessa toivoin monina hetkinä voivani vain olla kotona Suomessa ja iloitsin siitä, kuinka jäljelläolevat päivät aina vähenivät.

Olin odottanut tosi paljon juuri aikaa siellä koulussa, muistellen mm. niitä hetkiä kun istuttiin kavereiden kanssa omassa koulussamme vierailleiden vaihtareiden kanssa puhuen kaikki englantia. Vastaavaa ei tällä kertaa juuri seurannut. Kyllähän me siis Hannan kavereiden kanssa oltiin tuolla koulussa, mutta kaikki puhuivat totta kai sitä saksaa, ja vaikka sitä olisi kuinka monta vuotta koulussa lukenut, ei se ymmärtäminen aina niin helppoa ole. Varsinkaan, kun normaalielämässä ihmiset harvoin puhuvat yhtä hitaasti ja selkeästi kuin oppikirjojen kappaleissa. Ja voin kyllä kertoa, että jos keskustelusta ymmärtää monia sanoja, joitakin harvoja lauseita ja pystyy joskus arvaamaan aiheen, ei sen seuraaminen noilla eväillä kovin antoisaa ole.
Tiedä sitten olisiko jollekin muulle ollut ihan helppo juttu vaan pyytää koko ajan, että "english, please", mutta kuten tiedetään, olen hieman ujo, en varsinaisesti kuulunut porukkaan, ym ym, joten eipä tullut sitäkään tehtyä. Yleensä myös luotan muiden ihmisten kykyyn olla halutessaan kohteliaita ja arvioida tilanteita sen verran itsekin, että miettisivät, kannattaisiko tuon suomalaisen seurassa koittaa sittenkin puhua englanniksi kun sen kaverikin on meidän keskusteluissa mukana, mutta en tiedä onko se sitten virhe. Jotenkin nyt vaan ajattelisi, että jos ne eivät näytä haluavan puhua englanniksi nytkään, miksi se siitä kysymällä muuttuisi.
Tietysti monet ihmiset tiesivät että osaan vähän saksaa, mutta sehän siinä saattoikin vähän hämätä jos ei oikein ollut varma että mitä kieltä tässä nyt pitäisi sitten yrittää puhua.
No, onhan sitä vikaa ehkä itsessäkin, mutta olisin paljon mieluummin vaikka kuunnellut tyhmiä kysymyksiä Suomen jääkarhuista kuin miettinyt, että millehän noi saksalaiset tälläkin hetkellä nauraa.

Ja se saksan puhuminen sitten... En mä tuollaisessa ajassa odottanutkaan hirveästi oppivani, mutta olisi sitä vaan pitänyt koittaa puhua vielä enemmän. Totta kai mä sitä välillä puhuin, mutta vaikeaa se oli joten englanti se vaan meinasi koko ajan tulla päälle tietysti helpompana vaihtoehtona.
Tässä vaiheessa sitä toisaalta ajattelee, että kyllä mä vielä menen oppimaan sitä kieltä vähän paremmin, mutta kovin pitkälle seuraavan matkan suunnittelu nyt ei syystä tai toisesta huvita. :'D Osaan mä sentään sitä englantia, joten onko nyt niin vakavaa sitten.

Mutta äh, voi hitto... Tämä kirjoittaminen vie ärsyttävästi aikaa ja koska tuostakin reissusta saisi aikaan helposti sellaisen viiden metrin pituisen blogitekstin, täytyy vaan tylysti lyhentää kertomatta vaikkapa tuolla koetuista "tapahtumista" ainakaan nyt tältä istumalta. Sanon siis nyt tässä vaiheessa, että vaikka matka ei mikään maailman paras kokemus nyt ollutkaan, olen edelleen tyytyväinen että sain sen tehtyä. Ainakaan tuossa ajassa en todellakaan muuttunut ihmisenä tai kokenut muutakaan mullistavaa mitä aina kliseisesti kerrotaan tapahtuneen, mutta voisi kuvitella että kun on kerran ryhtynyt vastaavaan, tulevaisuudessa kynnys uusiin ympyröihin vaikka opiskelemaan lähdön vuoksi hankkiutumiselle on taas astetta matalampi.
Ja kyllä sitä voi sanoa olevansa melkein ylpeäkin, että sai edes jotain tuollaistakin aikaiseksi.

Kuvia ja ehkä vähän lisää tekstiäkin tulee tosiaan myöhemmin, nyt pitää ryhtyä laittamaan itseään edes vähän ihmisen näköiseksi (yövaatteet päällä klo 16), huonetta ihmisasumuksen näköiseksi ja etenkin purkaa tuo matkalaukku, että tänne on hyvä rakkaan serkkutytön tulla.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Taas niityt vihannoivat ja Laiho laaksossa

Se on sitten kesä nyt!
Vaikka Laihokin on taas virallisesti lähetetty laaksoon (tarina ei kerro, mitä sinne tekemään), moisen väitteen uskominen meinaa olla vähän vaikeaa näin multa itseltänikin. Ja asian tajuamiseen voi vielä mennä melkoisen kauan aikaa, sillä vaikka nyt ehkä kesä onkin, mullehan se ei tarkoita lomaa vielä reiluun viikkoon. Saksalaisparoilla Wiesbadenissa on koulua vielä ainakin kesäkuun puoleenväliin asti, ja oma lohdutukseni heille onkin sitten mennä häiritsemään heidän koulunkäyntiään vielä hieman lisää =D En ole muuten ollenkaan varma milloin pääsen tekemään seuraavaa kirjoitusta blogiin, mutta eiköhän täällä ilmankin selvitä.
Lähtö olisi tosiaan huomenna tuossa kuuden aikoihin iltapäivästä, joten pakkaamistakin täytyy tässä kohta aloitella.
Ja ei, en todellakaan ole vielä tajunnut olevani lähdössä jo noin pian. Mihin hittoon se kaikki aika muka on jo mennyt? Tämänhetkinen defenssimekanismini hirveätä stressijännitystä vastaan on epäilemättä jonkinasteinen eskapismi, sillä nytkin olen keskittynyt lähinnä kirjoittamaan tätä viestiä, naureskelemaan aina välillä joillekin eilisen tapahtumille (tai muuten vain ihmettelemään niitä), ja ylipäänsä tekemään kaikkea muuta sulkeakseni mieleni siltä, että mä ihan oikeasti olen lähdössä huomenna Saksaan. Yksin. Jo pelkästään sen tarkemmasta ajattelusta ei nimittäin tule erityisen hyvä olo, saati sitten että oikeasti alkaisin jo käydä mielessäni läpi tulevia tapahtumia tyyliin lähtöselvitys lentokentällä, koneessa istuminen, Saksaan saapuminen, isäntäperheen tapaaminen... Hui. Nyt pitää kyllä lopettaa :'D Pitänee siirtyä löpisemään tänne siis aivan muuta.

Perjantaina kokeidenpalautuksen jälkeen menin Annan ja Rebekan kanssa pyörimään kaupungille omaltakin osaltani varmaan kuudeksi tunniksi. Sain viimeinkin ostettua pari sellaista perustoppia ja yhden pitkähihaisen mustan paidan vanhojen ja kauhtuneiden yksilöiden tilalle, ja Radiokirppikseltä kävelin ulos myös uuden vyön ja hameen kanssa.


Erityisesti tuosta hameesta olen tosi iloinen, sillä olin käynyt katselemassa sitä Mortician sivuilta vaikka kuinka pitkään, aina miettien että "no sitten kun taas menen Helsinkiin...". Eipähän tarvinnut sitten sitäkään tehdä, ja sain tuon vieläpä kuutisentoista euroa halvemmalla tuolta. Tavallaan aika kallis kirppishinta tuo reilu 23 euroa hameesta, mutta ketä haittaa! :)

Lauantaina kevätjuhlassa sekä sen jälkeisissä serkun ylppäreissä pidin yli kaksi vuotta sitten Nitrobabesta ostamaani tummansinistä ruutumekkoa, mutta ennen _varsinaisesti juhlimaan_ lähtöäni vaihdoin päälleni mm. tuon uuden hameen. Konsta oli kiltti siskolleen (tai no nääh, oli vaan iloinen saadessaan syyn lähteä juhlista jo aiemmin :'D) ja sain ylppäreistä mautokyydin Treen keskustaan, jossa tapasinkin jo kohta Miran, Sutun ja Hilmarin.
Ihan rauhassa ei sitäkään parin minuutin pituista odottelua Mäkin edustalla voinut tietenkään ehtiä tehdä, vaan heti oli joku känniääliö häiritsemässä... Eipä siitä kuitenkaan sen enempää, pikaisen mäkkikäynnin jälkeen jatkettiin poppoon kanssa tuttuakin tutumpaan Koskipuiston rantaan (toisin kuin varmaan suurin osa juhlaväestä, sillä toosi monet olivat kuulemma menossa istumaan iltaa perinteisempään Rosendahlin rantaan), ja Tuukkakin liittyi melko pian seuraan.
Jotain tapahtumia ei nyt todellakaan jaksa tässä kovin tarkkaan kerrata, mutta no sanotaan vaikka näin: Sanni on tosi vihainen saadessaan jo aiemmin tavatun känniääliön toilailujen seuraksena vähintäänkin riittävästi colaa päälleen --> Sanni on vielä vihaisempi syyllisen yrittäessä "pahoitella" tullen waaay too close, ja ryhtyy melkeinpä kunnon drama queeniksi --> Hilmar alkaa jonkin ajan kuluttua heitellä nurmikolla ties mitä voltteja ja koko siihenastisen illan punnerruksillaan pätenyt känniääliö tietysti kiinnostuu yrittämään samaa, kerrassaan hajottavin seurauksin :'DD --> tyypeille tulee ihan hitonmoinen kisailu kaikenlaisen vastaavan tekemisestä --> kuten arvata saattaa, sekin on ihan hiton hauskaa katseltavaa --> Sanni nauraa varmaan enemmän kuin on taas vähään aikaan tehnyt.
Ja tosiaan, oikeesti pystyy :'D Katsokaa nyt:


Ja tuntuu että loppuilta olikin sitten melkeinpä yhtä isoa naurua, seura vaan oli niin loistavaa :D Muutama pieni sadekuurokaan ei juuri haitannut, kun saatiin mennä puun alle suojaan. Ja ne sateenkaaret vasta hienoa nähtävää olivatkin.


Haaveelliset taiteilijasielut jännän äärellä.

Melko myöhään illalla seuraan liittyivät vielä hetkeksi Miina ja vähän myöhemmin Konsta, Anttu, Joel, Sassi ja Aksu.
Joskus yhdentoista jälkeen jätettiin ranta alkuperäisimmän seuran kanssa ja siirryttiin sisätiloihin. Suunnitelmaanhan oli kuulunut mennä ensin koskenrantaan ja jatkaa sieltä läheiseen Jack the Roosteriin, mutta siellä olikin joku bändi soittamassa, itsensä olisi pitänyt maksaa sisäänkin ja pelkän terassinkin perusteella paikka vaikutti olevan hiton täynnä, joten hylkäsimme Roosteri-idean ja jonkun ehdotuksesta jatkoimme sitten Keskustorilla sijaitsevaan paikkaan nimeltä Monttu :'D Ja sinne siirtymään lähtemisestä illan radomireimmat osuudet taisivatkin pikkuhiljaa alkaa... Joo. Eipä siinä.
Kello alkoi lähestyä kahtatoista ja Vuokkariin lähti bussi viittä yli, ja koska seuraava olisi mennyt vasta kahdelta, minäkin, krhmm, hyvästelin Sutun ja Tuukan ja lähdin Miran ja Hilmarin matkaan bussille.
Random toiminta se vaan jatkui, ja että ne muuten tarjosivat mulle sitä saakelin Kossua... Sanotaanko nyt vaikka että ihan tarpeeksi pienelle, viattomalle tytölle.
Bussissa tavattiin Niina ja mukavaa seuraa löytyi myös hauskalla skottiaksentilla puhuvasta kaverista. Perille päästyämme pariskunta kiltisti (...) saattoi meikäläisen kotiin, ja sanonpa vaan että kuluipa muuten hemmetisti aikaa sellaiselle saattomatkalle :'D Mikäpäs siinä sitten. Kotiin päädyin lopulta joskus kahden jälkeen, parillakin tapaa hieman pyörällä päästäni, so to say...

Kuten nyt on jo tähän mennessä saattanut arvata, mulla oli ihan hiton hauskaa, ja kuten illan aikana pariin otteeseen sanoakin: ihme juttu, että saatoin edes lähellekään harkita meneväni jonnekin muualle kuin tuonne koskenrantaan noiden kanssa :D Oli kyllä luultavasti parhaat koulujenloppujuhlinnat tähän asti!

PS. Olisi ollut kiva liittää otsikon alle vaikka joku hieno, lausetta havainnollistava piirustuskin, mutta ihan kuin tällainen laiska saisi mitään vastaavaa aikaiseksi :D
PPS. Otsikoksi oli ehdolla muitakin vaihtoehtoja, mm. "Oli suomalainen, suomalainen ja norjalainen..." sekä "Suttu's been here", mutta päätin kuitenkin laihoilla.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Pirate's life for me

Se alkaa tosissaan olla tämäkin kouluvuosi kohta paketissa. Tänään saatiin viimeiset kokeetkin takaisin ja jes, ruotsista taas ysi ja vihoviimeinen matikkakin kunnialla läpi! Muiden aineiden numeroista nyt ei sitten tarvikaan puhua, mutta mitäs pienistä.

However! Keskiviikkona saatiin viettää tuoreen suurtalouskokin, Miran, valmistujaisjuhlia.
Vedin siis mekon ja korsetin päälle ja suuntasin Suttumuusin kanssa Treelle ostamaan kukkaa ja katsomaan, löytyisikö myös jotain kivaa lahjaa (ja älkää siellä ajatelko että no olipa hyvissä ajoin sekin tehty. Kiireisillä lukiolaisilla ei tosiaan juuri tuota aiemmin sitä aikaa ollut :D). Hieno ja ainakin meidän mielestämme nykyisen omistajansa näköinen koru Bijou Birgittestä (en vastaa oikeinkirjoituksesta...) sitten löytyikin. :)

Kaupunkiin, siellä ja sieltä pois siinä otollisimpana ruuhka-aikana ajaminen oli kyllä varsin mielenkiintoista, etten sanoisi... Oli kuitenkin ihan huojentavaa huomata Sutun kanssa matkatessa, etten välttämättä itse olekaan kaikkein kärsimättömin tuntemani liikenteenkäyttäjä :'D Meidän molempien kaikki karjumiset olisi oikeasti pitänyt saada jollekin nauhalle, niitä tosiaan riitti...
Pois kuitenkin selvittiin, ja oltaisiinko me sitten siinä aika lailla kuudelta Mirallekin asti päästy hienon ruusukimpun, lahjan ja kortin kanssa (oonpas mä muuten huono bloggaaja, noistakaan oo yhtään kuvaa yhestäkään... nojoo).
Hilmarkin siellä sitten tavattiin, ja oikein hauska tyyppi kyllä vaikutti olevan. :) Edelleenkin ihan ihme tuuri että suomalainen ja norjalainen tyyppi tapaavat toisensa Birminghamissa keikalla, tutustuvat ja sitten vielä tunteitakin löytyy... Ei kyllä yhtään hullummin. Harmi etten itse mennyt Saksaan jo toukokuussa silloin kun Bodomilla oli siellä keikkoja, eihän sitä tiedä mitä sieltä olisi löytänyt :'D No joo, oma tuurini noiden osa-alueiden rintamilla nyt kuitenkin tiedetään jo, joten se siitä senkin vuoksi.
Ja tämän carriebradshaw-kirjoittelun voisinkin lopettaa ihan suosiolla tähän paikkaan. Jopa valokuvaamisenkin osaan ainakin melkein paremmin kuin parisuhteiden (tai niiden puutteen) syvimmän olemuksen pohtimisen, joten tähän väliin on ihan hyvä laittaa vaikkapa kuva :D

Sannan olemus kuvastaa hyvin sitä meininkiä, joka sillä oli päällä koko illan :'D

Ja se miksi mainitsin osaavani "melkein" valokuvata näkyy hienosti tästä:

Ja tuosta voi todennäköisesti löytää yhtäläisyyksiä tämän seuraavan kanssa:


Sitä voisi kyllä oikeasti jossain vaiheessa opetella käyttämään omaa kameraansa kunnolla (nimimerkillä "No nyt sie painoit sen kiinni"...). :'D


Mutta joo. Myöhemmin illalla lähdettiin käymään vielä myös Sutun luona Metsäkylässä, ja sieltä mäkin sitten sain puolenyön jälkeen kyydin kotiin.

Tauno the hamsteri oli suloinen tapaus :3

Eilen päivän ohjelmassa oli sitten leffassakäyntiä Annan ja Naaman (joo, lempinimet ovat toisinaan kummallisia...) kanssa, katsastuksessa tuo uusin Pirates, Vierailla vesillä (JA JOS EI HALUA SPOILAANTUA, LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA!).


Muutamia vuosia sitten olin tosiaan ihan kunnon Pirates-fanityttö (luin siitä yhdessä vaiheessa ficcejäkin :'DD),  ja kyllähän ne yksiä parhaista elokuvista ovat edelleen (joskin nyt kolmosessa oli vähän turhan paljon ihme kummallisuuksia mukana noin juonellisestikin). Nelososan suhteen oli kuitenkin lähinnä fiilis, että miksi sellainenkin nyt piti vielä tehdä. Tai no, rahan takiahan tietysti, mutta että eikö noilla aiemmilla osilla muka ole vielä tienattu tarpeeksi?
Vaikka leffan nyt nähneenä voinkin sanoa että olihan se ihan katsottava eikä missään nimessä huono, en kuitenkaan jollain tapaa osaa yhdistää sitä noihin kolmeen aiempaan kunnon Pirates-leffana.
Hyviä hetkiäkin toki oli, esim. alkupuolen toimintakohtaukset Lontoossa, mutta kaikesta huolimatta pieniä "wtf"-momentteja riitti kuitenkin huomattavasti enemmän eli aika lailla liiaksi... Olen muutenkin huomannut olevani leffojen suhteen vähän pikkutarkka, aina on joku asia mikä häiritsee, ja se lienee myös yksi syistä sille ettei lempileffojeni lista ole kovin pitkä. Ensin tulee mieleen juuri Sormusten herrat, Piratesit ja V niin kuin Verikosto, mutta sen jälkeen alkaakin jo mennä sormi suuhun ja mieleen tulee vaihtoehtoja tyyliin Pocahontas, Kummeli Alivuokralainen ja Keisarin uudes kuviot (:DD) joten ilmeisesti ne ovat juui ns. vakavasti otettavia leffoja joilta vaadin vähän enemmän :'DD Hieman "kevyemmästä" lajista noita suosikkeja löytyy näköjään jo helpommin.

Ja täytyy sanoa että varsinkin tässä vaiheessa, kun Piratesitkin on nähty jo ties kuinka monia kertoja ja siinä 14-kesäisenä kokemani yksipuolinen rakkaussuhde Orlando Bloomiin on sekin ollut ohi jo vuosia (Luojan kiitos! Voi hävetys...), on niistäkin leffoista, lähinnä juuri kakkosesta ja kolmosesta ja tietysti tuosta nelosesta, alkanut löytää pieniä ärsyttävyyksiä...
Esimerkiksi. Kakkosen lopussa Jack on kuollut ja kaikki surevat sitä. Sitten kun tulee puheeksi että jos hänet voisikin vielä saada jollain tapaa takaisin, se, kappas vaan, onkin yhtäkkiä mahdollista kunhan kaikki vastaavat myöntävästi Tia Dalman "would you do it?!" -kysymyksiin. Ja samaan aikaan (tosiaan kuolleista herätetty) Barbossakin on ollut sopivasti piilossa yläkerrassa valmiina astumaan esiin juuri oikealla hetkellä. Siis oikeesti...
Ja mites tuo kolmonen sitten. Hirveästi hypetetään että nyt on taas uusi pahis mukana, tämä pahamaineinen Sao Feng nimittäin, ja mitä sekin sitten lopulta tarkoittaa? Sitä, että äijä saa terävän laudanpätkän rintaansa ja kuolee jo ennen leffan puoltaväliä (tietysti luullen Elizabethiä täksi Calypsoksi). Ja koko se Calypso-juttu noin muutenkin... Joo, otetaan vähän Salkkarit-meininkiä mukaan, paljastetaan että Jonesilla ja Tia Dalmalla onkin suhde ja kaiken lisäksi Tialla on myös salattu identiteetti jumalattarena! Joo...

Ja sitten kun lopussa nämä ns. kunnon ihmiset tulevat laivoilla hirveän armadan kanssa tarkoituksenaan tuhota merirosvot lopullisesti, homma tyssääkin siihen kun Beckett saakin yhtäkkisen filosofikohtauksen ja lakkaa antamasta käskyjä, koska kaikki onkin vain "hyvää bisnestä". Okei, olihan se tottakai hieno kohta, mutta varsinkin nyt jälkeenpäin se tuntuu vähän "helpolta ratkaisulta"... Ei tietenkään sillä, että olisin halunnut merirosvopoppoota tulitettavan kuoliaiksi, mutta y'know what i mean.

Mutta, niin riipaiseva kuin ainakin mulle henkilökohtaisesti kolmosen loppu (viimein kuin Will ja Elizabeth saisivat olla kaikessa rauhassa yhdessä ja turvassa, niin Willhän se sitten joutuukin merille eikä takaisin ole tulemista seuraavaan kymmeneen vuoteen! :'<) olikin, olen siihen toisaalta hyvin tyytyväinen, sillä vastaavaa ei tosiaan osannut odottaa, ja sanotaanko nyt vielä että tunteitakin se herätti... Ovathan elokuvat siis ennenkin saaneet itkemään, mutta eivät tuon lisäksi ikinä elokuvateatterin seinien sisällä eivätkä niin, että se itku jatkuu vielä seuraavanakin päivänä. Ja kova paikka se on ollut joka katselukerta sen jälkeenkin :'D En ehkä tajua itseäni, mutta no oikeesti... Eikö se nyt muka kenenkään muun mielestä oo ihan älyttömän katkeransuloista, kun Will ojentaa sydämensä sisältävän kirstun Elizabethille ja sanoo "it has always belonged to you"?!

No joo, ehkä mä tästä taas koitan rauhoittua, ja voisi ehkä muutenkin olla hyvä palailla puhumaan siitä nelosesta (NIITÄ SPOILEREITA NYT. SUOSITELLAAN VAIN LEFFAN JO NÄHNEILLE, siksikin että muut tästä tuskin hirveästi edes tajuavat : D). Vaikka en enää niiin suuri yllänäkyvän pariskunnan fani olekaan, kyllähän se vähän harmitti etteivät Will ja Elizabeth olleet enää tässä uusimmassa mukana. Varsinkin, kun leffa oli tehty siihen tyyliin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan! o_O Miten vain...
Muodostuihan sinne nyt sitten uusikin parivaljakko, mutta sekin juttu oli kyllä kaikessa suloisuudessaankin vähän wtf... Etenkin siinä kohtaa, kun ensin kuolleeksi miekalla viilletty, Philipkö se nyt oli, myöhemmin vain nouseekin yhtäkkiä ylös tuosta vaan ja rientää vielä rakkaansa luo. Kivempihan nyt tietysti niin, mutta joo häh :'D
Ja tämä elokuvan ns. kliimaksi siellä nuoruuden lähteellä päättyi myös aika kummallisesti. Olenhan toki itsekin miettinyt ettei oma isä-tytär -suhteenikaan ole välttämättä parhaasta mahdollisesta päästä, mutta mitä hiton meininkiä on toi että isä pyytää nuoren tyttärensä uhraamaan henkensä hänen omansa puolesta? Muutenkin oli vähän turn-off että Jack sitten huomasikin vahingossa sekoittaneensa ne maljat keskenään, olisi ollut paljon parempi jos se olisikin tarkoituksella huijannut ja junaillut koko jutun Mustaparran pään menoksi... Hmm, mahtaa muuten kuulostaa selkeältä jos ei yhtään tiedä mitä leffassa tapahtui :'D
Ja niin, tietysti sekin että lähdettä kovasti tavoitellut herra Sparrow sitten vaan yhtäkkiä päättikin, että no eipä se ole sittenkään hänen juttunsa.
Vähän valittamiseksi ja pilkunviilaamiseksihan tämä meinaa mennä, mutta en jaksa skarpata niin paljoa että saisin jonkun kunnollisen elokuva-arvostelun aikaan. :D

Pisti muuten hieman huvittamaan siinä leffan alkupuolella, kun Jack tajusi että samoilla tienoilla liikuskelee häntä muistuttava ja häntä esittävä tyyppi, ja kun hän sitten bongasikin heebon siellä vähän pimeässä... missä lie. Pakollinen ajatus meikäläisen päässä nimittäin oli, että heh, mahtaakohan asialla olla eräs Tuomas Holopainen, hänessä tuota sparrowmaista ulkonäköä kun on :'DD
Pian sen jälkeen kuitenkin keksin jo itsekin, että noniin, eiköhän suurimman osuuden elokuvan naiskauneudesta, eli Penélope Cruzin, ole aika jo astua esiin nyt tässä vaiheessa. Ja kuten arvasin, siksi Angelicaksihan tämä mystinen henkilö sitten osoittautuikin (ja joo, olipas taas tosi looginen veto käsikirjoittajilta...). Ihan hyvä kuitenkin että illuusio pari vuosisataa aikamatkanneesta ja epäilemättä huonoille teille joutuneesta Tuomaksesta rikkui ennen, kun Jack ehti suudella tätä :'DD

Kuten näkyy, leffassa tosiaan oli meikäläisen mielestä paljonkin kritiikin aihetta. Musiikkeihinkin olin hieman pettynyt... Tottakai siis pidän Piratesien musiikeista edelleen, mutta pointti olikin siinä, että olisi juuri halunnut kuulla vähän uuttakin sellaista. Kolmososan "Up is down" -kohtauksen loistava teemakin tuolla soi vaan kierrätettynä jonkun ihan random kohdan taustalla ja joo... Jos noita elokuvia tosiaan vielä lisää tehdään, toivon todella, että isot muusikkoherrat vaivautuvat säveltämään rutkasti enemmän uutta musiikkia kuin mitä tässä nyt oli.
Pelkästään valittaa tästäkään ei kuitenkaan viitsi, joten täytyy sanoa että Johnny Depp oli roolissaan taas yhtä hyvä kuin ennenkin, ja Jack Sparrow nyt vaan on niin loistava hahmo. Ja jotenkin mä myös tykkäsin siitä, että tuossa oli merenneitoja. =D