tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kesäinen hevisauna

Toukokuussa ei näy olleen blogin puolella paljoakaan sanottavaa, mutta täällä ollaan taas! Amiksen ensimmäinen puolisko näyttöineen saatiin pakettiin ja alkanutta lomaa juhlin perinteikkäästi tulemalla kipeäksi, mutta kunnossa oltiin onneksi juuri parahiksi Sauna Open Airiä varten.
Saunasta tuli kesäsuunnitelmien ehdoton tärppi jo viime vuoden puolella Nightwish-kiinnityksen johdosta - kun sitten myös Children of Bodomin ilmoitettiin soittavan siellä vielä samaisena päivänä, mulle tuli joulu etuajassa. Eipä olisi uskonut, että viime Ruisrockissa piparitaikinaksi mennyt yritelmä samaisesta kombosta hyvitettiin jo näinkin pian ja vieläpä Tampereella!

Ninalta hetkelliseksi aurinkosuojaksi lainattu huivihan käy melkein yksiin "minähän en hevifestarilla muiden kanssa pelkkään mustaan pukeudu" -paidan kanssa. :D
Viben kanssa kuin vanhoina festarointiaikoina konsanaan!
Jonossa istuttiin paahtumassa puoli kahdeksasta lähtien, ja toisin kuin aiempana saunomiskäyntinäni neljä vuotta sitten, porttien avaukset uudella tapahtumapaikalla sujuivat jopa mallikkaasti. Sekä kävijöillä että järkkäreillä oli järkeä päässä, joten eturiviin tosi hyville paikoille pääsi ilman sotavammoja stadionin hiton jyrkistä portaista.

Päälavan ohjelman avasi Stratovarius, jolla on meikäläisen musankuunteluhistoriassa varmaan ikuinen nostalgia-arvo. Eiväthän noi ole vuosiin juuri soittimessa pyörineet ja uusimmat levyt oikeastaan ikinä, mutta ihan mielenkiinnolla sitä kuuntelemassa oltiin. 
Keikka alkoi uudemmalla, juuri ja juuri tutun kuuloisella biisillä, jota seurasivat vanhemmasta matskusta Speed Of Light ja (nimeensä sopivasti oudon pitkältä kuulostanut) Eternity. Myöhemmin kuultiin vielä mm. Against The Wind ja Black Diamond, jolla vähän vaisumpaakin yleisöä saatiin innostumaan. 


Tunnin setti sisälsi aika lailla uutta materiaalia, eikä mukaan mahtunut kovin paljoa omia, vanhoja lemppareita, mikä nyt oli toki vähän sääli. Viimeisenä kuultu Hunting High & Low takasi kuitenkin kunnon lopetuksen, joten kyllä siitä nyt loppuviimeksi ihan hyvä fiilis jäi. Vaikka kaksi aiemmin todistamaani Strato-keikkaa jäivätkin vielä paremmiksi, sellaista ihan jees ajankuluviihdykettä Kotis ja kaverit tuoksikin ajaksi tarjosivat, viihtyen lavalla nähtävästi hyvin itsekin.

Tuosta jo puolen tunnin päästä seurasi vähän odotetumpikin akti eli Bodom!
Vastaanotto oli edellistä huomattavasti innostuneempi, kun herrat saapuivat lavalle ja aloittivat soiton Transferencellä. Uuden levyn eka single nyt ei ole itselleni mitään tuotannon parhaimmistoa, mutta seuraavana kuultu Needled 24/7 innosti jo paljon enemmän. Kun sen jälkeen ilmoille sitten pamahtivat peräkkäin Shovel Knockout ja Living Dead Beat, päivän moshausfestit olivatkin jo täydessä vauhdissa...
Aurinko oli keikan alkuun mennessä hivuttautunut salakavalasti pois lavan takaa, joten hellettä helpottava varjo oli siitä asti mennyttä. Bodomin alussa porotuksen vaikutus kyllä tuntui päässä, mutta omalla kohdalla onneksi helpotti jo varmaan ensimmäisellä kolmanneksella - oli kuitenkin karua katsoa, kun siitä lähettyviltä nostettiin melkeinpä perätysten yhteensä kolme ihmistä aidan yli pyörtymisen vuoksi. No, ainakin kaksi heistä näkyivät vielä myöhemmin päivästä olevan ihan tolpillaan joten hyvä niin!


Keikka oli monilta osin hyvinkin samanlainen kuin edellisetkin: tuttuja luottobiisejä, Alexin yleisönhuudatusta sekä mm. eturivin keskustan rekvisiittojen, kylttien ("Minä Tarzan, sinä Janne") ja muun touhun ihmettelyä. :D Yksi, jopa ihan miellyttäväkin ero oli paineen vähäisyys, sillä tähän asti on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus että ainakin jossain vaiheessa vähän sattuu. Vaikka tiiviisti onkin kiva olla, en valita! 
Kappaleista taas vähän yllättävimpiä olivat Bodom After Midnight, Silent Night, Bodom Night sekä lempparini hidastempoisten sarjassa, Everytime I Die! Uudelta levyltä ei (onneksi) kuultu "Transvestiitin" lisäksi kuin nimibiisi Halo Of Blood, josta uhrasin mieluusti osan ajasta kuvien ottamiselle.
Edellisenä päivänä ilmestynyt uutuus ehti tosiaan olla kuuntelussa alusta loppuun asti parisen kertaa, ja tuota noin... Vaikka monia levyjä ei kannatakaan tuomita vielä ilman useampia kuunteluja, pakko silti todeta, ettei tuo kyllä kuulostanut toistaiseksi ainakaan paljoa Blooddrunkia tai Relentless Reckless Foreveria paremmalta. Ja no, vähän ikävähän se oli huomata että hemmetti, yksikään yhden lempibändini kolmesta viimeisestä levystä ei IMO ole oikeasti hyvä. Ei ole kuitenkaan tarkoitus eksyä tekstissä kovin pahasti sivuraiteille, sillä pointti tulee tässä: vaikken ehkä enää ainakaan tässä vaiheessa osaa odottaa tulevaisuuden Bodomilta mitään kovin mullistavaa, tämä keikka oli ihan loistava muistutus siitä, mitä kyseinen bändi edelleen parhaimmillaan on tylsistä uutuuslevyistäkin huolimatta. Vanhat hyvät biisit eivät katoa mihinkään, ja viihdyttävät sekoittavat päät keikoilla yhtä kovasti aina kerta toisensa jälkeen. Tai siis oikeesti, onko jollakulla muka joskus tullut mieleen että "hohhoijaa, vieläkö ne jotain In Your Faceakin vetävät? Niin kuultu jo!"? Noihin biiseihin vaan ei pääse kyllästymään. Kuten sanoin, vaikka keikka olikin aika lailla tuttua kauraa, oli se samalla nimenomaan taattua Bodom-meininkiä. Loppupuolella erityisesti Hate Crew Deathrollin huudatusosassa tuli ihan sellanen olo että äää, kyllä minä teistä vaan sitten tykkään ja paljon. <3

Koska roudausaikaa oli seuraavassakin välissä vain se puoli tuntia, pakollisen fanityttöilyn, vessaan jonottamisen ja syömisen kanssa meinasi oikeasti tulla kiire, vaikka ruokaakaan ei edes tarvinnut käydä itse hakemassa. Kuudelta päälavalla aloittanut Opeth oli mulle vaihteeksi tuntemattomampi esiintyjä - en ollut lopulta jaksanut tehdä mitään tutustumistutkimusta, kun tuota tuttua riitti niin paljon jo muuten. 
Jonkinlaista progea musiikki sitten oli kuten olin käsittänytkin (tosin ehkä vähemmän doomimaista), vaihteli paljon kevyestä raskaampaan ja laulutyyli puhtaasta örinään.



Laulaja-kitaristin juttuja oli kyllä hauska kuunnella ("I don't look cool. I am cool"), englannin lausuminenkin oli niin korostetun selkeää, että siinä oli jo jotain lähes alanrickmanilaista. ::D Koska kyseessä on ruotsalainen bändi, spiikeissä piti tietysti mainita jotakin jääkiekosta, minkä lisäksi kuultiin myös Nightwishiin liittyvää kommenttia sekä Elonkerjuun kehumista. Jooh.
Musiikista sen verran, että vaikutti olevan tavaraa, joka vaatii aikaa auetakseen paremmin, joten täytenä ummikkona suurempi mukana oleminen oli vähän haasteellista. Yksi kokonaan hitaampi biisi ei kuitenkaan ollut mitenkään hassumpi, ja olihan siellä muutamassa välissä keikkaa muitakin hyvänkuuloisia pätkiä. Yhden eturivissä vieressä olleen fanin hurmoksellinen (eikä turhan selväpäinen) eläytyminen oli muuten ihan symppistä seurattavaa, heh. "Ei ei älkää taputtako, pilaatte hyvän biisin tunnelman!"
Opethin osuus kesti tunnin, ja Nightwishia varten sai vielä odotella toisen. Eipä tuntunut menevän kuitenkaan aikaakaan, kun järkkärit jo jakoivat yleisölle Radio Rockin "mainoskäsiä" ja juontaja kävi lyhyesti toivottamassa pääesiintyjän tervetulleeksi lavalle.
Crimson Tide -intro lähti soimaan, muusikot astuivat esiin ja soitto alkoi tähänastisista ehdottomasti äänekkäimmillä suosionosoituksilla. Mun aivoilla kesti ohimenevän hetken rekisteröidä että hei, aloitusbiisinä toimi Dark Chest Of Wonders! Emppu ja Marco säntäilivät lavalla puolelta toiselle saaden aikaan pienet End Of An Era -vibat, ja muutenkin oli sellainen olo että halkeanko kohta onnesta. Tärisytti. 
Tuota hurmosta seurasi Wish I Had An Angel, ja vaikka normaalisti dissaankin sen soittamista yhä nykypäivänä, arvatkaa oliko senkin aikana tunnelma katossa. Biisin loputtua arvelin alkukeikan jatkuvan tutun kaavan mukaan, mutta olisiko sitä voinut olla enää enempää väärässä? Tuttuudesta ei ollut tietoakaan, kun seuraavana kuultiin Marcon sanojen mukaisesti "vintage Nightwishiä" eli She Is My Sin! Eihän se nyt mikään ihan koko Wishmasterin paras ole, mutta ai että miten kyllä toimi. 



Seuraavat hetket vietettiin kirjaimellisesti tutummilla vesillä Ghost Riverin muodossa, mitä seurasivat samalta levyltä vielä Storytime ja I Want My Tears Back. Jälkimmäinen oli taas taattua bilemeininkiä, Floorkin siellä väliosan aikana söpösti hyppiä tanssahteli ja jee.
Nemo toimi edellämainitun laulajan kanssa kyllä varsin kivasti, ja lopun päällevyöryvä orkesterimättöosuus oli hieno hetki. Last Of The Wilds oli taas vähän myöhemmin kuultujen Amaranthin ja Over The Hills And Far Awayn lisäksi mielestäni turhempaa osastoa - vaikka Empun pelleilyt ja jälkimmäisen introna kuultu säkkipilli-ilottelu ("Nyt simaa mukiin, tonttuhattu päähän ja haltiatöppöset jalkaan!") ihan hauskoja olivatkin, kävisikö ettei nyt ainakaan kaikkia noita biisejä sitten enää Wackenissa?
No, ei-niin-tavanomaisilla biiseillä alkanut keikka ei onneksi ollut sellaista kuitenkaan enää myöhemmässäkään vaiheessa: Bless The Child oli She Is My Sinin lisäksi illan toinen veto, jota pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa näiden kolmentoista keikan aikana. Olin toki epäonnisesti spoilaantunut kuulemaan tuotakin soitetun juuri edellisillä keikoilla Japanissa, mutta kyllä sen kuuleminen silti hämmästytti. Pakko myöntää että itse olisin ehkä valinnut Century Childiltä settiin jonkun muun, mutta aika kiva sekoitus pakkaan joka tapauksessa.
Yhdessä välissä Marco puheli tällaisten lämpimien ja valoisien kesäiltojen olevan oikein oiva tilaisuus "pariutumiselle" ("On miehiä ja naisia, sitten myös miehiä ja miehiä ja naisia ja naisia...") ja aloin jo pelätä niiden alkavan soittaa seuraavaksi jotain Slow, Love, Slow'ta, vaan ei, "romantiikkaa" tarjoiltiinkin rajummalla otteella Romanticiden muodossa! Pitikin mennä vähän tuota ennen ajattelemaan, että jos ottaisi vähäksi aikaa taukoa moshailuille. :D Ihan pirun kova yllätys!

Tuomas neiteilee Empun virnistellessä. :D
Opethin laulajan lisäksi myös Troy oli cool.

En tiedä onko kyseessä viime syksystä kulunut aika vai mikä, mutta tuntuu että tällä kertaa Floorin näki jo aika lailla eri valossa kuin sen totuttelevan ja arvioivan spotin alla. Okei, en väitä että Aneten ihana, valoisa ääni olisi vielä päässyt mihinkään unohtumaan tai että pääsisi, mutta... kyllä tuo hollantilainen vaan osaa. Kuten monet muutkin varmaan ovat jo tähän mennessä sanoneet, lavalla tosiaan oli pelkän naislaulajan lisäksi samalla myös naiskeulakuva. Vaikka Anetesta pidinkin, kyllä Floorilla se esiintyminen on sen verran eri luokkaa, ettei voi kun alkaa lämmetä. Joo'o, en tiedä johtaako tämäkin nyt siihen, että olen sitten itsekin ihan fucked jos bändin ja laulajan yhteistyö ei lopulta jatkukaan... Mutta eipä mietitä sellaisia nyt.
Yksi lempparilivebiiseistäni eli Planet Hell oli tuohon asti jäänyt puuttumaan, joten yhden hiljaisen hetken ajan kävi mielessä, että joskos vaikka nyt seuraavaksi. Jukka kuitenkin alkoi laskea alkavaa biisiä varten lautasiin sellaisen tahdin, josta ei voinut seurata mitään muuta kuin älytön fanityttökiljunta: Ghost - Love - Score! Mun mielestä on vähän siinä ja siinä kuinka tuollainen biisi oikein sopii festareille, mutta aah että oli joka tapauksessa herkkua seuraavalle kymmenelle minuutille, erityisesti niille muutamalle viimeiselle.
Puolitoistatuntiseen keikkaan mahtuivat tuon jälkeen enää Song Of Hamburgers ja Last Troll Of The Day - no okeeei, siis Song Of Myself ja Last Ride Of The Day - ensin mättöä ja sitten ihmisten hyppyyttämistä elämisen iloa juhlistaen, eli taas kerran arvoisensa lopetus!

Siinä missä viime aikoina on jopa vähän kyllästyttänyt noiden leffojen ja viinien jatkuva mainostus ja muu, tämän keikan (ja sen vähän erikoisemman settinsä) vuoksi sai ihan konkreettisesti ja hienolla tavalla kokea, että tämänhetkinen Nightwish todella on muutakin kuin iänikuisen Imaginaerum-nimen alla julkaistavia audio-video-tallenteita tai elintarvikkeita tai laulajanvaihdosten aiheuttamaa hämmennystä.
Kohta olisi tosiaan oikeasti jo ihan kiva alkaa tietää kenen naisen kanssa tässä jatketaan, mutta... kuten sanottu, tämän show'n johdosta pystyn nyt itsekin kunnolla antamaan kaikkien (hollantilais)kukkien kukkia, joten nautitaan siis nyt siitä mitä on!

Tänä kesänä festareilla on joku kummallinen "lempibändit samana päivänä samalla lavalla" -teema, sillä Saunan lisäksi vastaavaa tapahtuu sekä Provinssin lauantaissa että Tuskan sunnuntaissa. Tällä tietoa tämä oli kuitenkin ainoa jossa meikäläinen nähdään, mutta olipahan siinäkin nyt jo kovasti meininkiä! Iho on edelleenkin vähän hellänä kaikesta (suojaavasta paidastakin huolimatta) saadusta auringosta ja naaman tämänhetkinen, "tasainen" väritys tuo mieleen jonkun Oopperan kummitus -naamarin, mutta oli niin kiva päivä että oli ihan heittämällä sen arvoista! Kiitos seuralle. :)

Musiikin jälkeen maistui toisenkinlainen mättö.
Ilta-auringon fiilistelyä Laukontorilla.