maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kiva, kivempi, Kivenlahti

Kahden viime vuoden aikaisten tekemisteni seurauksena teitä tervehtii nyt ensimmäiseen ammattiinsa valmistunut. Kiitos, kiitos! Palataan aiheeseen kuitenkin vasta myöhemmin jos palataan, sillä nyt on festaritarinoinnin aika.
Pitkään näytti siltä että kesäni olisi musiikkitapahtumien osalta täysi pannukakku, tai no, ei oikeastaan edes sitä sillä nimenomaan ainekset tuntuivat puuttuvan. Ei täällä nyt edelleenkään mitään mullistavaa ole tapahtunut tai ole tapahtumassa, mutta sentään jotain, ja siitä ensimmäinen todiste oli mm. hollantilaisystäviemme Within Temptationin tähdittämä Kivenlahtirock!

Saavuin Espooseen ollakseni porteilla ehkä puolta tuntia ennen avaamista, ja yllätyksekseni siellä oli odottamassa varsin huomattava määrä porukkaa - niin joo, The Rasmus. Meillä nyt ei ollut eturivistä kummoista paniikkia, joten oli kerrankin hauska seurata ulkopuolisen silmin miltä sellainen touhu näyttää. :D
Ohjelman avasi miltei saman tien päälavalla esiintynyt St. Rasta, joka ei ollut itselleni ennestään tuttu sitten mistään. Lavalla heiluneet kymmenkunta ihmistä soittivat ja lauloivat kuitenkin niin iloista, tarttuvaa ja kesäistä musaa, että ihan harmitti ihan-kuin-suurin-osa-olisi-vielä-edes-saapunut-paikalle -soittoajankohdan ja pienen sateen vuoksi. Ei nyt ehkä ihan sellaista tavaraa mitä itse normaalisti kuuntelisin, mutta varmasti paikallaan monellakin festarilla. Toivottavasti pääsevät viihdyttämään ihmisiä vähän paremmissakin olosuhteissa!

Hän oli paras.
"Jee, on ihan oikeasti kesä ja olen festareilla!" feat. katoavainen tukka.
Anniskelussa mm. sadetta pitämässä olisi viihtynyt vaikka miten kauan, mutta seuraava esiintyjä eli kakkoslavalla (sään juuri sopivasti kirkastuttua) aloitellut Indica oli kuitenkin must.
Voisin kirjoittaa vaikka reilusti pidemmänkin tekstin ajatuksistani bändistä, mutta tiivistetään siihen että kuunneltu ja tykätty on paljon aina jostain vuoden 2005 alusta asti, tosin väliin on mahtunut jo vuosissa laskettavia taukojakin. Alkuaikoina en kokenut Jonsun äänessä mitään vikaa, jossain vaiheessa ymmärsin miksi jotkut tekivät niin ja no, nykyään asia on varsinkin joidenkin biisien suhteen haaste jo vähän itsellenikin. Muutenkin musiikki on jälleen ollut hyvän aikaa jo vaarallisen lähellä unholan alhoja joitakin hyvin satunnaisia hetkiä lukuunottamatta, mutta sain nyt sentään festarisuunnitelmien myötä tutustuttua uuteen Akvaario-levyyn (enkkuversiona "Shine"). Siitä täytyy kuitenkin sanoa, että en hirveästi lämmennyt. En tiedä onko se itse musiikki niin paljon huonompaa, mutta sanoitusten puolella liikuttiin nyt jotenkin niin tusinatavarameiningeissä ja arkisessa elämässä, ettei se ihan siltä omalta Indicalta tuntunut. Ei sillä että olisin kuitenkaan osannut asiaa enää tässä vaiheessa ihan niin kamalasti surra, ja keikka oli jokatapossa kiva päästä näkemään (ensi kertaa sitten sen yhden aiemman eli Nightwish-lämppäyksen, oh the memories)!


Johonkin päin eturiviä olisi päässyt vielä hetken ennen aloitusta, mutta hieman kauempaakin näki niin hyvin että mitäs sitä turhia. Keikka alkoi biisillä Elä, ja jos nyt ei vielä siinä vaiheessa niin kuitenkin hyvin pian sai huomata miten jo melkein unohtuneet biisit vaan voivat ollakin livenä kivoja. Toivomuksena mulla oli ollut lähinnä ettei liikaa mitään aivan uutta, mikä täyttyikin ihan hyvin: Sun oma, Suunta on vain ylöspäin ja Älä kanna pelkoa olivat Akvaarion edustus eikä tosiaan huonokaan sellainen. Muuten setti koostui lähinnä singleistä, eikä kai ihmekään kun soittoaikaa ei varsinaisesti liikaa ollut.
Lavan edustalla väkeä oli pienoinen joukko, ja sen lisäksi keikkaa seurattiin meidän tavoin hieman kauempaa hajanaisemmilta sijainneilta. Ei se yleisön koon tai reaktion perusteella nyt tosiaan mikään vuosisadan rockshow ollut, mutta on sitä varmasti aneemisempaakin meininkiä nähty. Käsiä saatiin hyvin yhteen kehotuksesta, suomalaisesta juomajuhlakulttuurista ammentavat spiikit saivat aikaan naurahduksia ja esimerkiksi yksi tyttöporukka eturivissä oli koko ajan oikein innoissaan mukana - siellä itsekin olisin varmaan kehdannut.
Koska maailmassa voi todellakin olla liikaa kliseitä, näin settiin palatakseni, melkein jo toivoin ettei Ikuista virtaa soitettaisi vaikka ollenkaan. Sen ajatuksen realistisuus nyt kuitenkin tiedettiin, ja mikäpä muukaan biisi tosiaan olisi ollut vuorossa keikan viimeisenä. Ja oikeesti, aiemmista mietteistäni huolimatta se ei edes yhtään haitannut. Kyseessä on ilmeisesti tapaus jota melkein voisi jollain tavalla verrata johonkin Celine Dionin My Heart Will Go Oniin: ei tule kyllä koskaan kuunneltua itse ja pelkkä nimikin jo huutaa klisettä, mutta kun sen päätyy jossain kuulemaan, ei voi kun todeta että voi paska, vihaajat vihaa mutta tää on oikeasti hyvä biisi. Ei Indican hitti tietenkään enää yhtä lujaa iske kuin 11-vuotiaana, mutta sen verran kuitenkin että varsinkin keikan lopetus oli kaikkea muuta kuin huono.

Hurjan 45 minuutin aikana kuultiin kaikkiaan seuraavaa:

1. Elä
2. Vuorien taa
3. Sun oma
4. Suunta on vain ylöspäin
5. Scarlett
6. Valoissa
7. Älä kanna pelkoa
8. Pahinta tänään
9. Ikuinen virta

Mun puolestani keikka olisi saanut kestää vaikka toisenkin samanpituisen pätkän, mutta ei makeaa mahan täydeltä tai jotain sinnepäin - muutakin kun vielä oli luvassa!
...ja mitä siihen makeaan tulee, aivan sellaiseksi en virolaisryhmä Metsatöllin esitystä luonnehtisi. Ei siis siinä soitossa kai mitään, mutta soitettavassa musiikissa... Päälavan seuraavana vallanneen bändin musa ei tosiaan ollut tullut vielä itselleni tutuksi ja olinkin ihan uteliain mielin liikenteessä, mutta ei tuo ainakaan kertalaakista tehnyt suurempaa vaikutusta. En tiedä voisiko jonkun käsittelyssä sellaisen perusjunttauksen pienillä folkkimausteilla saada jopa vielä toimimaan kiinnostavasti, ehkä, mutta tämän perusteella näiden meno oli ehkä hieman yksitoikkoista omaan makuun. Innostuneitakin kuuntelijoita bändiltä kuitenkin onneksi löytyi (oli sitten alkoholilla osuutta asiaan tai ei), ja mitä ulkomusiikilliseen viihdyttävyyteen tulee, ainakin toivon etten ollut ainoa jota spiikit hieman huvittivat. On siis oikeasti tosi kunnioitettavaa miten kaikki puhe keikalla hoidettiin suomeksi, mutta en silti voi mitään sille että se kuulosti vähän koomiselta. :D


Jos Viron ja viron ihmeet välillä vähän kummastuttivatkin, se ei ollut loppujen lopuksi yhtään mitään verrattuna siihen hämmennykseen, joka valtasi ainakin mut seuraavan esiintyjän aloittaessa. Anette Olzonin keikka ohjelmalistan joukossa oli tietysti ehtinyt ihmetyttää jo siitä asti kun sen sieltä ensi kertaa spottasin, mutta nyt koko hommasta sitten tuli todellista. Kun on nähnyt ja kuullut tietyn naisen laulavan tietyn bändin kanssa kymmenkunta kertaa, aivan muun porukan ja aivan muun musan kanssa esiintymisen todistamiseen ei ilmeisestikään ihan heti totu.


Olin kuullut Anetten soolomatskusta muutaman biisin, ja kuten Nightwishin ensimmäisenkin naissolistin kanssa aikoinaan, olisin ensin veikannut oman musiikin tyyliksi jotain vähän muuta. Älkää siis antako kuvassa näkyvän (genderbendattu Jukka Poika -)lookin hämätä, sillä keikallakin tosiaan kuultiin muistaakseni suurimmaksi osaksi jonkinlaista rokkia. Ja joo joo, moni musiikki tietysti vaatii vähän aikaa avautuakseen kunnolla ja sitä rataa, mutta ei muhun ainakaan tähänastisen perusteella tämä tuotanto niin uppoa. Ikävä sanoa näin, mutta vähän tylsän kuuloista.
Koska kakkoslavan tapahtumat näki ja kuuli niin hyvin kauempaakin, ei tosiaan tullut käytyä lähempänä muuten kuin ottamassa pari kuvaa (sen mitä esim. syömiseltä kerkesi). Lavan edustallakin oli nyt varmaan Indican yleisöä vastaava määrä väkeä, mutta jotenkin musta tuntui että monella heistä oli suurempana intressinä samassa paikassa seuraavana aloittava Sabaton.
Mutta tosiaan, vaikken itsekään Nightwish-aikana pitänyt kaikesta mitä Anette teki, jotenkin mulla on aina ollut tarve puolustaa häntä kaikkien ilkeäkielisempien kynsiin joutuessaan (oikeesti, vaikka et pääsisikään Tarjan lähdöstä yli, kuka muka ansaitsee sellaista paskaa? Ja miten Anette edes olisi mitenkään syyllinen siihen että Tarja oli jo pitkään aikonut vaihtaa soolouralle ja että muu bändi päätti - sanotaan vaikka että omalla tavallaan - nopeuttaa tätä siirtymää?). Herättikin tosi ristiriitaisia tuntoja, kun keikka nyt ei varmaan ollut monellekaan tuolla mitään päivän parhaimmistoa, ja yksikin biisi jouduttiin aloittamaan kahdesti eikä siitä siltikään tullut lopulta mitään. Ei sieltä nyt sentään mitään buuausta kuulunut, mutta jotenkin vähän ikävä olo ehkä jäi. Ja hämmentynyt, ennen kaikkea vaan hämmentynyt.

Onneksi seuraavana vuorossa kuitenkin oli jotain, mitä itsekin ihan odotti. Vaikka lempibändeille omistautuminen olikin 9-10-vuotiaana vähän eri luokkaa kuin mitä sitä myöhemmissä vaiheissa on ollut, The Rasmus oli sen ajan isoimpia suosikkeja. Soittimessa ei ole kyllä enää iäisyyksiin pyörinyt kuin muutama ja tosiaan reilusti vanhempi biisi, mutta oli joka tapauksessa jännä päästä todistamaan live-esiintymistä varmaan yhdentoista vuoden takaisen kerran lisäksikin (jos kolmen biisin pituista show'ta kauppakeskuksen aukiolla varsinaiseksi keikaksi nyt saattoi sanoa).
Edessämme eturivissä olleet ihmiset olisivat kyllä ansainneet jonkun siihen asti innokkaimpien fanien palkinnon, kun bändi aloitti keikan No Fearillä. Itse nyt en osannut ihan samaan malliin intoilla sillä tuokin biisi kuuluu mun vinkkelistäni "vähän turhan uusiin" (niin, eihän biisin sisältävä levy ilmestynytkään kuin... 2005?), mutta eipä tuolta nyt varsinaisesti tehnyt mieli poiskaan lähteä.
Keikka jatkui setiltään hyvinkin hittipainotteisena, Stranger mulle itselleni vain etäisesti tuttuna ja Ghost Of Love sitäkin vieraampana. Alkupuolen kivoimpia hetkiä oli ainakin Chill, mutta varsinainen kohokohta seurasi kyllä vasta myöhemmässä vaiheessa, kun In My Life ja F-F-F-Falling soitettiin peräkkäin, huhhuh! Ei kyllä kukaan ihan lähettyvillä oleva tainnut vain pönöttää rokkipoliisina siinä kohtaa. :D
Mitä show'hun tulee noin muuten, näin ei-fanina ei kyllä tullut varsinaisesti ajateltua mitään että "vau, huomaa kyllä että tässä nyt soittaa yksi maailmalla menestyneimmistä bändeistämme!", mutta juttu olisi kuitenkin varmasti sama hyvin monen muunkin ryhmän kohdalla varsinkin jollain alkuillan festarikeikalla, että ei nyt sinänsä mikään kovin pointikas huomio. Ja no, ainakaan mitään käsikirjoitettu alusta loppuun asti -fiilistä ei miekkosten esiintymisestä paistanut, mikä oli tosiaan kiva.


Koska sekä Rasmus että Anette esiintyivät samana päivänä, ei ollut kovin vaikeaa laskea yhteen yksi plus yksi, joista tulokseksi tuli tosiaan mikäs muukaan kuin yhteisbiisi October & April. Ei se nyt ehkä mikään upeudessaan maailman järisyttävin balladi ole, mutta nätti kuitenkin, ja aihe on kieltämättä sellainen joka mulla nykyään voi mennä aika helposti tunteisiin kuten tuollakin tuli huomattua. Duetto kuului kyllä keikan kivoimpiin osuuksiin, eikä sen jälkeen viimeisenä biisinä kuultu In The Shadows nyt tunnelmaltaan kehno hetki ollut sekään.

Koko setti:

1. No Fear
2. First Day Of My Life
3. Ghost Of Love
4. Stranger
5. I'm A Mess
6. Chill
7. Sail Away
8. Livin' In A World Without You
9. In My Life
10. F-F-F-Falling
11. Guilty
12. October
13. In The Shadows

Toivesettini olisi kyllä hieman eronnut yllä nähdystä, mutta oli tuo kuitenkin siitäkin huolimatta nostalginen ja ihan viihdyttävä tunti or so (vaikka basisti Eeron kertoma espoolaisvitsi kyllä edelleenkin odottelee avautumistaan)!

Mutta eteenpäin, sanoi mummo talvisodassa. Sabaton on bändi, jonka tähän asti tutuksi tullut musiikki ei ole sillä lailla mitenkään hassumpaa - biisit kuitenkin menevät lähinnä sellaisena taustamusana sen sijaan, että vastaan olisi tullut mitään erityisellä tavalla mieleenjäävää tai mitään, mikä tekisi mieli laittaa heti uudelleen soimaan (saati sitten että muistaisin niistä montaakaan nimeltä). Kuuntelinkin keikkaa lähinnä toisen lavan edessä istuen, ja vaikka Kiia ja Tuuli taisivatkin mennä To Hell And Backin alkaessa lähemmäs heilumaan, itse keskityin mieluiten siihen minkä hyvin osaan eli enemmän tai vähemmän koomaisaan lepäämiseen. Taisi kyllä olla ihan kova meno sen lavan suuntamilla, ja keikan loppupuolella lavalle päässyt pikkupoika oli sekä symppis että vähän jäässä. :D


Seuraavaksi olikin sitten aika koko päivän odotetuimmalle keikalle! No ei kyllä ihan, mutta sinänsä toki mielenkiintoista päästä mahdollisesti selvittämään, mikä siinä koko perheen ja kansan Cheekissä nyt sitten on niin ihmeellistä. Rasmus-fanien lähdettyä sijaintimme oli eturivi, mutta tehtiin päivän hyvä työ tarjoamalla takanamme olleille tytöille kyseiset paikat Cheekin ajaksi (aww, tulivat vielä keikan jälkeenkin kiittämään!).
Artistilla oli kyllä reilusti väkeä kanssaan lavalla, ja mm. taustalaulajien lisäksi vierailemassa kävivät Diandra Flores sekä siinäyhdessäbiisissälaulavanainenjonkanimeänytenenäämuista. Noilta osin on ainakin panostus keikkoihin kohdallaan!


Setti sisälsi yllättäen lähinnä radiohittejä, joten olisiko mukana ollut yksi biisi jota itse en tunnistanut. Puitteiden puolesta tuossa oli tosiaan ihan show'n makua ja yleisökin nyt vaikutti isolta osin tykkäävän, mutta ei keikka nyt kyllä ollut mikään yksi oman päiväni parhaista tunneista. Koitin kyllä olla mieli avoimena, mutta tunnelmaa vähän laski mm. yhtäkkiä jostain takaa eteeni hyökännyt nainen, joka keikkaa fiilistellessään vei hieman tilaa muilta (enpä ole myöskään ennen nähnyt kenenkään päivittävän Facebookia kesken itseään kiinnostavan keikan, mutta mikäs siinä!). Ja mitä Cheekin musiikkiin tulee, onhan jotkut biisit tosiaan kivan tarttuvia ja niin edespäin, mutta... Viimeistään sanoitukset on monesti olleet sellainen turn-off ettei oikein voi niin kamalasti tykätä, vaikka väliin ihan nokkelia olisivatkin. En tiedä onko se itsensä kehuminen nyt sitten joku genrejuttu vai mistä on kyse. No, kiva nyt kuitenkin jos miehen musiikki joitakin ihmisiä viihdyttää, sillä ainakin tuolla keikalla spiikit taas tuntuivat olevan vähän sitä luokkaa että "no kai tässä jotain sanottavaa pitäisi keksiä", sen verran paljon sitä "hyvää fiilistä", "kesäfiilistä" ja "on tosi upee porukka tänään kasassa" tunnuttiin toistelevan. Ehkä niillä stadionkeikoilla sitten vähän paremmin sekin puoli!
Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta joltain loputtomalta haukkumiselta, ei tosiaan ole tarkoitus. Onpahan nyt ainakin taas yhtä kokemusta rikkaampi, vaikka Cheekin mysteeri säilyykin edelleen selvittämättömänä. :D

Brittiläinen UB40 oli toisen lavan viimeinen esiintyjä, ja näin ollen ei ollut mikään menetys että se aika vietettiin juuri toisen edessä eturivissä odotellen. Tuntui melkein kuin bändin keikka olisi koostunut yhdestä tunnin pituisesta (eniten ehkä keski-ikäisen väestön suosimasta) tanssibiisistä, mutta mieluummin tosiaan sellainen taustamusana kuin joku maailmanlopun trashpaahto.

Aikataulusta oltiin tuohon mennessä hieman lipsuttu, ja sama jatkui myös Within Temptationin kanssa - ehkä 10 minuutin viivästyksen jälkeen bändi kuitenkin saatiin lavalle!
Kuten helmikuussa Helsingissä, keikka alkoi Let Us Burnilla ja jatkui Paradisella. Voi olla että viimeisenä mainittu sopisi paremmin vasta vähän myöhemmälle säästettynä, mutta ei nyt tosiaan ollut varsinaisesti ikävä alku siltikään. Kuitenkin on sanottava, etten voinut välttyä ajattelemasta että no vastahan tämä on nähty. Fiilis ei tosiaan osannut oikein nousta yhtä korkealle kuin viimeksi, mutta alkupuolella nopeatempoisempi In The Middle Of The Night oli ihan piristävä tapaus - puhumattakaan And We Runista *kiljaisu*. Oikeesti, se räppiosuus suurin piirtein pyyhki koko Cheekin keikalla lattiaa, ja biisi nyt muutenkin on mitä on. Dangerous ei myöskään ollut yhtään hassumpi, ja noita kahta seurannut Hour Solemn Hour oli tuttuun tapaan yksi kohokohdista.



Tähän mennessä olin jo ehtinyt tajuta ettei Covered By Roses ole oikeastaan hullumpi biisi, joten sekin oli ihan mukava kuulla. Keikan loppupuolen ehkä paras osuus oli kuitenkin bändin mukaan huomattavasti kokeilullisempi juttu, nimittäin Sinéad akustisena! Ei ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihin, mutta tuli melkein yllätyttyä miten nätiltä se voikaan tuollaisena kuulostaa. Sharonilla on kyllä niin kaunis ääni, ja esiintymistä nyt muutenkin oli taas ilo seurata (vaikka en tiedä menikö vaatetuksen yläosa varsin tarkassa muotojen myötäilyssään ehkä jo kornin rajoille, näin tärkeänä huomiona :D). Esiintymisen suhteen muulla bändillä tuntuu olevan tarkkakin jako siinä kuka on lavalla ns. enemmän keulilla ja kuka syrjemmässä, mikä nyt voisi tietysti olla toisinkin, mutta tekevät varmasti juuri niin kuten kaikille parhaiten sopii mikä nyt tietysti on tärkeintä.


Show päättyi tälläkin kerralla Ice Queeniin, ja vaikka siihen kaikkiaan 14 kappaletta mahtui, tuntui koko juttu olevan melko nopeasti ohi - no, viimeksi omalla keikalla soittivat tosiaan sen kaksi tuntia että no ei kai suinkaan siihen verratessa... Myöhemmin kuultiin että viivästyksen myötä listalta oltiin jouduttu yliviivaamaan Memories ja Lana Del Reyn Summertime Sadness, mitkä nyt eivät olisi tuolla mitenkään haitanneet mutta sillepä ei nyt voinut mitään. Joka tapauksessa keikka oli ilman muuta päivän paras, mutta joudun kuulostamaan vähän tylsältä sanoessani ettei tämäkään ollut läheskään samanlainen elämys kuin se aivan ensimmäinen Circuksessa. En sellaista näinkin pian edellisen kerran jälkeen ihan odottanutkaan, että ei tietysti sillä. Pelkästään WT:n vuoksi en olisi varmaan ottanutkaan osaa koko tapahtumaan, mutta koska muutakin ihan kivaa tosiaan löytyi niin mikäs siinä sitten. Päivä olikin kokonaisuudessaan tosi tosi kiva, ja voisin kyllä pyytää lisääkin näitä festareita joilla onnistuu yhden päivän aikana sekä siellä täällä keikkojen katsominen, anniskelussa hengailu että sen kiinnostavimman bändin näkeminen eturivistä.

Omalta kohdaltani enemmän tai vähemmän väsyneestä jatkoilusta Helsingin yössä (missio: jos kerrankin keikkareissu ilman järkyttävää koomaamista?) ei nyt ole tarpeen sen enempää kertoilla, joten kiitoksia tosiaan seuralleni! Ensi kertaan.