Ei pysty, liian eeppistä

Sain kuin sainkin tammikuussa sumplittua koulujutut niin, että matka Hollantiin ja Epican 10-vuotisjuhlan kunniaksi järkättävälle Retrospect-keikalle mahdollistui paremmin kuin hyvin!
Lento lähti perjantaiaamuna kahdeksalta, joten bussi Hesaan neljältä ja herätys koitti täten kolmelta, eli homma alkoi hyvinkin väsyneissä merkeissä. Mutta ei se mitään. Pääasia että sain itseni koneeseen ja vielä jopa oikeaan maahan, etenkin kun jo Tampere-Pirkkalaa yhtään isommilla kentillä saa tuntea olevansa melkein kuin joku jästien maailmassa selviämään joutuva ummikkonoita, hehheh.

Puoliltapäivin Amsterdamin keskustassa tapasin sitten jo aiemmin hollannoimaan saapuneen Kiian, joten ei kun matkalaukku aseman säilöön ja kaupungille pyörimään!

En edes halua tietää, kuinka monta arjen ja erityisesti viikonlopun sankaria noistakin kanavista on kaiteiden puutteen vuoksi ongittu. :D

Vaikka johan sen nyt ennalta tiesi ettei tuolla erityisen lämmin ole, hiton kylmä tuuli oli kyllä ikävämmänpuoleinen yllätys. Kiva päivä kuitenkin oli, pyörittiin kaupoissa, väsymystason noustua kipurajalle "käytiin" Hard Rock Cafessa ähkyilemässä ja illalla sitten junalla Eindhoveniin hotellille.

Claire'sista (Accezoriesin tapainen putiikki) ostamani minisilinterisöpöys.

Eipä oo tähänastisilla keikkareissuilla ihan tällaisissa huoneissa taidettu yöpyäkään.

Kaikesta aiemmasta nuokkumisesta huolimatta en saanut yöllä nukuttua kunnolla, joten keikka-aamuna fiilis oli mm. kylmyyden vuoksi vähän niin ja näin. Selvittiin kuitenkin puoli ysiksi Klockgebouwin edustalle, missä VIP-jonossa leiriä piti jo joukko italialaisia. (Note to self: vaikka itse asuukin sellaisessa autiossa periferiassa kuin Suomi, ei silti kannata olettaa, että kaikkialla muualla maailmassa jokaiselta parin kilsan kävelymatkalta löytyisi kauppa. Ai että oltaisiin voitu edes varoiksi hommata jonotuseväät ja jonkinlainen aamupala jo aiemmin? Nääh, eihän sellaiseen kyennyt).
Oli muuten ihan hassua, kun kohta meidän jälkeen jonoon saapuneesta muutaman hengen porukasta kuului mulle esitetty kysymys, että ootko sä Suomesta. Kysyjäksi paljastui marraskuussa Hartwall Areenalla näkemäni tyttö, jonka vähän erikoista suomea taisin tuolloin ihmetellä. No, kotimaa olikin kuulemma Saksa, suomen kielen taito muutaman vuoden opettelun tulos ja syy sen opiskelun aloittamiselle Nightwish. Hyvin, hyvin asiallinen tyyppi siis. Loppujonotuksen aikana saatiinkin kolmisin hollantilaiset ja muut tykkäämään meistä varmasti tosi tosi paljon, kun kuunneltiin kajareilla Amaranthe-biletyksen lisäksi mm. PMMP:tä ja Indicaa. "Eih, lisää suomalaisia!" = parhaita kommentteja vähään aikaan.

Viimeksi laulujen uudelleensanoittamista, nyt piirtämistä... Jonotus on luovuuden kulta-aikaa.
PS. Tykkään erityisesti tuosta hattivattipariskunnasta.

Konserteissakäynnin glamouria parhaimmillaan á la minä. Toisin kuin arvatenkin osasi ennen lähtöä kuvitella, tuolla oli KYLMÄ. No, lumisateessa nyt oli melkeinpä kotoinen tunnelma...

Hollantilaisten jonotustapa hieman kummastutti: ovien avaukseen on vielä useita tunteja aikaa, mutta mitäs sitä turhia istumaan ja jalkoja lepuuttamaan, eiköhän kaikki seistä. Viimeiset neljä tuntia menivät meidänkin osalta pystyasennossa tungoksen vuoksi, mutta no, onneksi ympäröivä porukka sentään oli kuitenkin yleisesti mukavaa. Tarjosivat mm. keksejäkin.

Bändin FB-sivuilta. "Jee oon 12-vuotias ja menossa elämäni ensimmäiselle keikalle, mites tää hieno hevimerkki niinku tehtiinkään?"

VIP-ihmisten ovet aukesivat tosiaan kuudelta, ja sisälle taloon sekä itse halliin pääseminen kävi jopa ihan kivuttamasti - turvatarkastuskin tarkoitti ilmeisesti korkeintaan laukun nopeaa tsekkaamista, jos sellainen mukana oli. Itse vielä pääsin eturiviaitaan kiinni suht helposti ja sain pidettyä paikkaa Kiialle ja Viiville, kunnes tulikin italialaisia, jotka nätisti työnsivät heidät pois. Okei, olitte toki jonottaneet ulkona parikymmentä tuntia, mutta voi ny saatana silti. Onneksi lopulta kuitenkin tuli sen verran tilaa että kaikki kolme meistä mahtuivat eteen, niin saattoi erään saapasmaan kiroamisenkin jossain vaiheessa lopettaa ja siirtyä sen sijaan valoisampiin ajatuksiin. "Me oikeesti ollaan täällä!"

Odottelun aikana lavan edessä olleelle kankaalle heijastettiin pätkiä aiemmilta keikoilta sekä videoterveisiä, joita muut bändit ja artistit olivat lähettäneet Epicalle - myös nämä "urpot". :D

Vaikka VIP-ovien avauksen ja keikan alun välillä olikin aikaa kaksi ja puoli tuntia, se meni ihan oudon nopeasti. Päästiin (= jouduttiin) tuossa välissä jopa haastateltaviksi, ja voi hitto, olisivat pitäneet edes sen kameran poissa. Toivottavasti kukaan ei nää eikä kuule sitä pätkää ikinä missään, vaikka ensimmäinen kysymys eli "Mitä haluatte sanoa Epicalle?" vähän toista vihjaakin...

Anyway, puoli yhdeksän aikoihin valot sitten sammuivat ja kankaalla näytettiin kuvaa mm. tapahtuman logosta hienon intron soidessa. Kun esirippu putosi ja paljasti korokkeella lavan takaosissa täyttä paahtoa soittavan orkesterin ja kuoron kapellimestareineen, mulla tipahti leuka. Edelleenkin meinaa tulla kylmät väreet tuota muistellessa - se hetki vaan oli ihan maaginen, kuin jostain elokuvasta, kaikki näytti niin upealta ja mä ihan totta olin siellä. Kohta tuli sitten bändikin lavalle, ja keikka alkoi Monopoly on Truthilla. Kuulosti ihan älyttömän hyvältä ja fiilis oli hieno, mutta samalla mä myös tajusin, kuinka helvetin väsynyt ihan oikeesti olinkaan. No, ei siinä mitään, sillä paria viimeistä kertaa vähäisempi moshausmäärä nyt tuskin oli yhtään pahitteeksi.
Yllättäen erityisesti Simonen saapuminen lavalle sai aikaan kovat suosionosoitukset - ja joo, käsite "Simone Simonsin ulkoinen olemus" alkaa olla jo melkoinen klisee, mutta kun silti voi herranjumala.

Pakollinen lainaus netin syövereistä, koska enää omia kuvia ottaessa kyseistä asua ei nähty aivan kokonaisena. :D
PS. Eikö nyt tässäkin näytä siltä, että nainen olisi raskaana? Joo, siis hirveän oleellinen asia keikan kannalta, mutta väkisinkin heräsi uteliaisuus.

Seuraavat biisit olivat aika tuttua kauraa aiemmilta keikoilta - Sensorium (rakastan sen introa, saatoimme muuten hieman hyppiä...), Unleashed ja Martyr Of The Free Word, mutta näiden jälkeen saatiin kuulla vähän harvinaisempaakin herkkua: Chasing The Dragon! Ei hitto, ehdottomasti yksi illan kohokohdista, eivätkä ne kaksi kankailla temppuillutta sirkustaiteilijaakaan esitystä mitenkään huonommaksi tehneet. Ja Mark Jansen + akustinen kitara = *drooling*...

Kamerathan oltiin keikalla kielletty, mutta olin kapinallinen ja salakuljetin omani mukaan - lähinnä siltä varalta, että jälkeenpäin sattuisimme törmäämään bändiläisiin. No, parin biisin aikana tuli toki myös muutama kuva räpsäistyä, toivottavasti ryhmän vihat eivät nyt pahasti langenneet ylleni. :D

Mutta takaisin settiin. Seuraavana vuorossa oli sitten orkesterin soittamaa Vivaldi-coveria, yllättävänkin hyvän kuuloinen Never Enough sekä näiden jälkeen jonkinlainen klassinen pätkä nimeltä Stabat Mater Dolorosa (joo, tunnustan selvittäneeni nimen setlist.fm:stä), jonka aikana lavalla vieraili Floor Jansen! Hurraus yleisössä taisi jälleen kerran olla melkoista.

Herkisteleväisellä linjalla jatkettiin tuonkin jälkeen, kun Twin Flames esitettiin kuulemma ensimmäistä kertaa yhtään missään. Tuli hieman epäsivistynyt olo kun biisi ei ollut itselleni ennestään kovinkaan tuttu, mutta ei se mitään, nättiä silti.

Serenade Of Self-Destruction vaihtoi taas vähän raskaampaan menoon, minkä jälkeen bändi poistui lavalta ja orkesteri alkoi soittaa Feintiä. Aiheutti pientä kummastusta, kun vokaaliosuuksien alkamisen kohdalla Simonea ei näkynyt eikä varsinkaan kuulunut missään, mutta kohta selvisi, ettei niin ollut tarkoituskaan. Kyseessä oli useamman biisin orkesteri-medley, johon sisältyi pätkiä kaikkiaan Fools Of Damnationista, Mother Of Lightista, Kingdom Of Heavenista, Run For A Fallista sekä Deep Water Horizonista. Siis ei saakeli, mitä biisejä. Parissa kohtaa tuli jopa vähän harmiteltua että voi perse, ainakaan tätä ei nyt siis kuulla tänään kokonaisena ja ihan bändinkin esittämänä... Mutta ehkä niin oli kuitenkin parempi, sillä etenkin FOD:n, MOL:n tai DWH:n kuuleminen tuolla olisi viimeistään saanut mut todennäköisesti sulamaan nestemäiseen tilaan, valumaan lattian rakenteisiin asti ja aiheuttamaan Klockgebouwille jonkun kosteusvaurion. Sen verran upeelta kuulosti meinaan jo tuollaisinakin. <3

Medleyn lopuksi kuultiin vielä The Divine Conspiracy -pätkä - tai pätkäksi mä sitäkin aluksi luulin, kunnes bändi tulikin sen aikana takaisin lavalle ja liittyi soittamaan kappaletta ns. kunnolla! Hieman lyhennetty versiohan se oli, mutta silti, yksi biiseistä jotka olisi enemmänkin kuin kiva kuulla livenä, mutta mitä ei oikein viitsinyt edes toivoa tapahtuvaksi. Kyllä vaan kelpasi!

Rauhallinen Delirium oli tuosta toipumiseen ihan paikallaan, varsinkin kun kyseessä oli taas tilanteita, joissa joku "no ihan kiva" biisi kuulostaa livenä monin kerroin paremmalta. Blank Infinityn alku sai taas aikaan melkoisen kiljuntareaktion, sillä se tuli ihan puskista ja yhyy, Consign To Oblivionin parhauksia.

The Obsessive Devotion oli taas tuttua mutta ah niin toimivaa tavaraa, ja sen jälkeen saatiin kuulla tapahtumaa varten kirjoitettu biisi nimeltä, noh, Retrospect. Ei kyllä enää tähän asti ole säilynyt mielessä kovinkaan hyvin, mutta en kyllä muista sen yhtään huonolta kuulostaneen, täytyy vielä tutustua paremmin jos/kunhan tuosta joku julkaisu tulee!

Seuraavassa välissä bändi veti mm. Imperial Marchia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin lisää yllätysvieraita: Quietuksen ajaksi jameihin liittyivät Epican edellisetkin jäsenet eli Yves Huts, Jeroen Simons ja Ad Sluijter! Varmasti aikamoinen hetki monelle jo pitkiä aikoja mukana olleelle diehard-fanille, ja tuli kyllä väkisinkin mieleen eräskin bändi, jonka kanssa vastaava reunion ei kyllä olisi kovinkaan mahdollinen... Hienoa, että joillakin asia on toisin.

Ennen ensimmäistä encorea kuultiin vielä "Disco-Phantom!" eli Phantom Agony, jonka eräs tietty osa meni aina diskokompilla, valot vaihtuivat hieman erilaisiksi ja ihmiset pomppivat niin lavalla kuin yleisössäkin. Oli hauskaa. :D

Näynkin tähän asti lähinnä selostaneeni settiä, mutta on siitä keikasta nyt muutakin sanottavaa. Samoin kuin aiemminkin, lavameiningin seuraaminen oli jälleen kerran ilo silmälle (ja tosiaan myös muutenkin kuin herra Jansenin ja neiti Simonsin tuijottelun osalta, heko heko), sillä yhdessä jammailemisen iloa näkyi tosiaan löytyvän. Erityisesti Coen oli niin hyvä vetäessään kunnolla tunteella. :D Ja ai niin, pakollinen plussamaininta myös tietysti siitä, että pojillakin oli ilmeisesti suurimmaksi osaksi tapahtumaa varten räätälöidyt, yhtenäiset mutta omanlaisensa vaatteet!

Bändin ja muun lisäksi täytyy kehua myös kanssayleisöä, sillä porukka oli kyllä omien kokemusten perusteella ihan kunnolla mukana. Okei, vieressä on italialaisia, voiko siis olettaa että tunnelma lähiympäristössä nyt olisikaan kuin jossain Sonata Arctican keikalla suomalaisella peräkyläfestarilla, mutta siis muutenkin. Reilusti mukana elävä yleisö ilman tunkemista ja niin, että hitaidenkin biisien ajan kuulee laulajankin äänen eikä vieressä olevan ihmisen epävireistä, mutta ah niin tunteikasta huutolaulua? Kelpaa!

Kuten olin aiemmin arvellutkin, spiikit hoidettiin kaikki englanniksi, olihan paikalla väkeä kuulemma noin 50 eri maasta. Keikan loppupuolella kiiteltiin vuolaasti niin järjestäjiä, orkesteria, bändikavereita ja erityisesti yleisöä, kehuttiin iltaa uran siihen asti hienoimmaksi ja samalla sitten julkistettiin, että koko hommasta tehdään vielä DVD. Vaikka olin pitänytkin asiaa mahdollisena, en ollut kuitenkaan jäänyt sitä mitenkään miettimään kun yleensähän noista nyt jo etukäteenkin kerrotaan. Oli kyllä mahtava yllätys! Ja samalla myös ihan järkevä syy sille, että mielellään ei nyt sitä omaa kuvaamista... No, eipä se mitään.

Loppukeikasta kuultiin vielä ihanat Cry For The Moon ja Sancta Terra (Floorin kanssa!), ja noiden jälkeen seuranneen Design Your Universen käytin kyllä oikeasti lähinnä lepäämiseen. Ei biisissä mitään vikaa, mutta kun oikeesti se väsymys. Storm The Sorrow'n ajalle olikin sitten palautunut jo hyvin energiaa, ja se ja Consign To Oblivion menivätkin ihan viimeisinä biiseinä mahtavissa fiiliksissä. Konfettisade <3

Jeejee :D

Tässäpä vielä koko kolmetuntinen (kyllä, kolmetuntinen!) setti listattuna:

1. Intro
2. Monopoly on Truth
3. Sensorium
4. Unleashed
5. Martyr of the Free Word
6. Chasing the Dragon
7. Presto (Antonio Vivaldi cover)
8. Never Enough
9. Stabat Mater Dolorosa (Giovanni Battista Pergolesi cover with Floor Jansen)
10. Twin Flames (Live Premiere)
11. Serenade of Self-Destruction
12. Feint / Fools of Damnation / Mother of Light / Kingdom of Heaven / Run for a Fall / Deep Water Horizon (Orchestral Medley)
13. The Divine Conspiracy
14. Delirium
15. Blank Infinity
16. The Obsessive Devotion
17. Retrospect (Unreleased Song, Live Premiere)
18. Battle of the Heroes / The Imperial March (John Williams cover)(Star Wars Medley)
19. Quietus (With Yves Huts, Jeroen Simons and Ad Sluijter)
20. The Phantom Agony
    
    
21. Encore:
21. Cry for the Moon (Extended Drum Outro)
22. Sancta Terra (with Floor Jansen)
23. Design Your Universe
    
    
24. Encore 2:
24. Storm the Sorrow
25. Consign to Oblivion

Keikan jälkeen jalkoihin sattui varmasti pahemmin kuin koskaan ja vettä olisi mennyt kurkusta alas varmaan reipas uima-altaallinen, mutta etenkin aluksi sitä oli vain sellainen halailufiilis ettei tosikaan. Show oli ollut todella hieno, ja vaikka hieman paremmissa voimissa olisinkin oikeesti saanut siitä vieläkin enemmän irti, aikamoinen once in a lifetime -kokemus väsymyksestäkin huolimatta.

Koska olimme "erittäin tärkeitä henkilöitä", oltiin saatu aiemman sisääntulon yhteydessä mukaan pienet muovikolikot, joita vastaan sai hakea kojulta julisteen ja itse valitsemansa paidan.

Julistehan ei rehellisesti sanottuna ole musta edes kovin hieno (siis mikä toi valaistus + kaikkien ilmeet oikein on? :D), mutta no, ihan kiva muisto nyt kuitenkin.

Vaikka viralliset afterpartyt pidettiin samaisessa paikassa, väsytti ja heikotti ihan liikaa että oltaisiin jääty sinne kauhean hälinän keskelle katsomaan, näkyisikö bändiä jossain.

Sen lisäksi, että Viivin hollantilainen kaveri oli vienyt jonotuksen lopussa kamamme autoonsa säilöön tämä myös heitti meidät hotellille, ja vaikkei matka nyt niiin pitkä ollutkaan, tuossa tilanteessa sai kyllä olla että pelastit juuri elämämme, kiitos ja anteeksi.

Ja note to self, part 394: Jos on syönyt koko pitkänä päivänä ainoastaan mäkkiaterian ja pari keksiä, ei kannata vetää naamaan yhteen menoon ainakaan kolmea hyvinkin makeaa, suklaista vohveli-mikäliejuttua vaikka olisi miten nälkä. No, kaikesta huolimatta hotellille päästyä oli hyvinkin onnellinen fanityttöolo, ja kun viimein selvittiin nukkumaan, taju oli kyllä hetkessä kankaalla (niiden autuaan neljän tunnin ajan, jotka saatiin paluulennon ajankohdan vuoksi viettää nukkuen...).

Pirteä meininki junassa matkalla Amsterdamin kentälle.

Ylläolevaan kuvaan on kyllä onnistuttu vangitsemaan jotain hyvin tiivistävää suuresta osasta reissua, mutta vaikka vähän saattoikin väsyttää, oli se sen arvoistakin. Kiitos Epica ja kiitos "paska Kiia", DVD:tä (dfksdbLKLÖJ) odotellessa!