keskiviikko 7. marraskuuta 2012

The sweet piano writing down my life

Ei vaatine kovinkaan opetuslapsimaista seuraamista päästä kärryille siitä, mitä yhtyettä meikäläinen pitää lempibändinään. Elämäni Nightwishin suuremman annoskoon vaikutuksen alaisena juhli tänä syksynä viiden vuoden ikäänsä, joten on hyvä aika pysähtyä vähän muistelemaan menneitä. En tiedä kuinka montaa siis historiani kuulijana oikeasti kiinnostaa scheissen vertaa tai kuinka pitkä tästä tekstistä on tulossa, mutta lähetäänpä koittamaan!
Sitä ennen kuitenkin pientä lisäedittiä alkuun. Mahdollisesti olemassaoleva vastine kohtalollehan puuttui nyt peliin sen verran, että tänä syksynä mietityttää muukin, kuin viisivuotinen fanitus tai tuleva Imaginaerum-elokuva. Kyllä, laulaja lähti - taas. Aion kuitenkin jättää tuon aiheen ihan omaan postaukseensa jos sellaisen tässä vielä kykenen tekemään, joten pitemmittä puheitta: it's time to turn back time!

Osa 1:

Millon se Nemo nyt oikein tuli, 2004? Sen aiempia muistikuvia mulla ei mistään bändin tietystä biisistä taida olla. "Jotain tommosta synkkää vähän tommosella erikoisemmalla laululla" taisi olla kaikki mitä juuri ennen kyseisen singlen kuulemista ehdin ryhmästä saada käsitystä. Itsekin Nemoon sitten tosiaan tykästyin, ja koska 11-vuotiaana oli vähän kevyemmät perusteet pitää bändejä ja artisteja "tosi hyvinä!", oli Nightwish siis jo yhden biisin ja hienoäänisen laulajan vuoksi heti kova juttu. Muistan vielä jotenkin, kuinka kiikutin marketissa Once-levyä äitin ostoskärryyn ja selitin, että mun on pakko saada tää. :D

Nimmarit muuten ilmestyneet mukaan vasta myöhemmin. :D
Tosi vähälle itse levyn kuuntelu kokonaisuutena sitten kuitenkin jäi - tuossa iässä se meininki oli vähän sellaista, että kun löytyi jotain uutta kiinnostavaa niin ei siinä enää paljon "vanhoja" juttuja muisteltu. Planet Hell taisi kyllä jo tuossa vaiheessa kuulostaa ihan jännältä, mutta ei toivoakaan että olisin ensimmäisten singelejen lisäksi muuhun mitenkään syventynyt (muista levyistä puhumattakaan). Eihän se nyt tietenkään mitään ns. maailman helpoiten kuunneltavaa musaa kai olekaan.
No, Once ja yhtyeen varsinainen kuuntelu sitten vaipui unohduksiin pitkähköksi aikaa. Tarja ehti saada potkut ja Anettekin jo liittyä bändiin, mutta ainut Nightwishiin viittaava asia joka joskus pyöri soittimessa oli Over The Hills And Far Away. Ties mistä sekin varmaan ladattu.
Loppukesästä 2007 asiat kuitenkin muuttuivat perustavalla tavalla, kun yhden pitemmän automatkan aikana satuin ihan tarkoituksetta löytämään pölyisen Oncen lokeron kätköistä. Ja jotenkin sain nyt tän muistelun vuoksi mielikuvan hetkestä, kun LotR:ssa Déagol löytää Sormuksen joen pohjasta... xD Ihan yhtä haltioissani en tietenkään osannut heti olla, mutta koska radiosta ei tullut mitään järkevää, päätyi levy soittimeen. Ja no... sittenpähän lähti. Kaikesta nyt ei tietenkään ottanut selkoa (esim. Dead Gardens / Romanticide -osasto kuulosti lähinnä sekavalta mättöhutulta), mutta etenkin alkupuolesta olin heti hiton vaikuttunut! Tuli kyllä kovastikin ihmeteltyä, että mikähän ihme näitä korvia aikoinaan vaivasi, kun kerran Nemon lisäksi en ollut juuri muulle lämmennyt. Kai ne tuohon mennessä jo mukaan tulleet Stratot ja Sonatat oli sitten vähän totuttaneet ns. raskaamman musiikin saloihin, kun tuokin noin vuosien päästä niin omalta tuntui.

Hommahan lähti liikkeelle tuon jälkeen aika vauhdilla: kun koko levystä alkoi muodostua selkeämpi kuva, se iski niin kovasti että kohta kiikutinkin kaupassa äitin ostoskärryyn samalla kertaa sekä Century Childin ja Oceanbornin, tietämättä biiseistä ennestään mitään. Ei toisaalta kovin fiksu veto, mutta ei kyllä tarvinnut katua sitten hetkeäkään. Loputkin studiolevyt päätyi omistukseen, ja kuuntelin niitä suunnilleen joka hemmetin välissä.
Se oli jotain niin ihmeellistä: musiikkia jota ei ollut kunnolla tiennyt olevankaan, mutta joka oli kuin itselle tehty. Ei puuttunut laadusta eikä määrästä: tuohon aikaan muilla paljon kuuntelemillani esittäjillä tuntui olevan joko kasapäin sellaisia tasaisen hyviä ja kivoja biisejä, tai sitten muutamia aivan tosi tosi hyviä. Nightwishillä paljastui olevan ihan älyttömiä helmiä, ja vielä järjetön määrä! En mä ehkä nykyäänkään pystyisi sanomaan jotain yhtä kappaletta ylitse muiden, mutta noihin aikoihin se olisi ollut ihan mahdottomuus, koska suunnilleen joka toisen biisin aikana tuli olo että ei saatana, tää on varmaan paras näiltä. Tai tää. Tai tää.
Olin tuohon asti pitänyt Stratovariuksen musiikkia parhaana metalliin menevänä, mutta voi kuulkaa kun Oceanborn- ja Wishmaster -levyt powerimmassa lajissaan leiskauttivat siitäkin ihan helpolla yli, muista puhumattakaan. Tän bändin musassa vaan oli - ja on - niin paljon: milloin tarttuvia ja milloin muuten vaan luihin ja ytimiin asti porautuvia melodioita, välillä raskastakin mättöä, orkesteria (joka on osa sävellyksiä itsejään eikä vaan jotain päälleliimattua tekotaiteellista huttua), kauniita ja mysteerisiä sanoituksia... Isoa menoa.

No, koska kaikki siihenastinen teki vaikutuksen, on varmaan sanomattakin selvää että aloin odottaa myös syyskuun lopulla ilmestyvää Dark Passion Playtä kovasti - vaikka eipähän se odotus tuossa vaiheessa kestänytkään enää kuin vissiin muutaman viikon.


Ihan hyvä ettei kauaa tarvinnut ootella, sillä pitemmän ajan jälkeen harmistus olisi voinut olla isompi: tähän levyyn meinaan hieman petyin. Ja vaikka Anetteen ei ollutkaan tottunut, vika ei kuitenkaan ollut uudessa naislaulajassa - Dark Passion Playllä ei vaan ole niin hyviä biisejä. Okei, Poet And The Pendulum nyt on hienoimpia asioita mitä musiikin nimen alla on tehty ja toimii tuolla moni muukin hyvin, mutta... Synkimmäksi ja melankolisimmaksi ikinä kuvailtu albumi on mulle kokonaisuutena pikemminkin sillisalaatti, joka sisältää laulajalle turhan korkeita laulumelodioita, vähän jo paikoin yli menevää orkesterikokeilua ja sarjan tylsiä kertosäkeitä. Mutta ei siitä enempää ettei nyt ihan levyarvostelupostaukseksi mene (ja enemmän hyvää tuolla on kuin debyytillä! :D).

Osa 2: Haltiapolku keikkojen maailmaan:

Joskus "Synkän kärsimysnäytelmän" ilmestymisen aikoihin tulin huomanneeksi, että hei, Nightwishillähän olisi 15. joulukuuta keikka Tampereen jäähallissa, ja vieläpä sopivasti lauantaina.
Kuten toisin ehkä voisi kuvitella, mulle ei ollut aluksi alkuunkaan selvää, ottaako tapahtumaan osaa vai ei. En ollut koskaan aiemmin ollut yhdessäkään rockkonsertissa tai edes osoittanut moisia kohtaan sen suurempaa mielenkiintoa. Ja vaikka bändi olikin ottanut paikkansa suosikkinani, en todellakaan kokenut kuuluvani mihinkään suurimpiin faneihin. Jossain vaiheessa taisin jo päättääkin olla menemättä keikalle, "enhän mä mikään semmonen keikoillakävijäihminen oikeen ole" ja muuta, mutta kun sitten alkoi miettiä että eihän siinä mitään menetä, ja jälkeenpäin menemättä jättäminen saattaisi joskus jopa kaduttaa... No. Muistan vieläkin, kuinka jollain automatkalla sitten kysyin ujosti äitiltä, että saisinko mennä joulukuussa katsomaan Nightwishiä Hakametsään. Ja sekin on vielä muistissa, kuinka paniikkisena itkin puhelinlangan päässä olevalle iskälle, kun Lippupalvelun liput olivat sivun mukaan jo kohta loppumassa enkä meinannut löytää saati osata käyttää verkkopankkitunnuksia varatakseni omani. :D
Mutta liput saatiin hommattua, ja sen jälkeen aloin jo odottaakin tapahtumaa koko ajan enemmän. Muisto the päivän koittamisesta ja etenkin jonotustunneista hallin edessä huvittaa kyllä edelleen... Ei siinä siis mitään, että jalkapallojoukkueesta keikkaseuraksi saadun Viben kanssa mentiin (vastoin äitien suosituksia) jonottamaan oville jo puolilta päivin, vaan siinä, että me hemmetin idiootit mentiin sinne ilman makuupusseja! :D Musta vähän tuntuikin, että jonon ensimmäiset ihmiset katsoivat meitä hieman ihmeissään sieltä vällyjensä seasta, ja myöhemmin tuli kyllä ymmärrettyä miksi. No, jos kerran oltiin jo valmiiksi niin hardcoreja että mentiin ensimmäisellä keikalla kenttäpaikoille ja vielä kuuden tunnin jonotuksella, miksei nyt sitten kärsiä samalla vähän kylmyyttäkin... Haluttiin myös välttää narikalla pyörähtäminen, joten äiti tuli hakemaan meidän kamoja ja takkeja autoonsa oman pyyntömme mukaan tuntia ennen ovien avausta. Jos mulla joskus elämässäni on ollut kylmä, niin sen - tunnin - aikana!

















































Kylmyyden todellisuus oli kuitenkin kaiken sitä seuranneen epätodellisuuden todeksikäymisen arvoista. Toisin kun pienellä pessimistisellä varauksella oletin ja uskoin, me päästiin eturiviin. Lämppärinä toimineen Indican aikana en juuri kyennyt muuhun kuin hampaiden kalisteluun (jäisestä meiningistä todisteena ryppään ylin kuva, Aamulehden sivuilta) ja vähän myös tuttujen biisien nostalgiointiin, mutta kun pääesiintyjä saatiin lavalle, niin voi hyvä jeesus ja kymmenen lammasta. En mä muista keikasta kovin paljoa noin kokonaisuutena, mutta etenkin alkupuolella en voinut olla hokematta mielessäni, että noi ihmiset on ihan oikeasti olemassa! Ja mä kuulen ja nään niiden soittavan, mm. mulle! Aaaa jhbökhdyrfkdfj!!1


Tuon puolitoistatuntisen aikana tuli laulettua, huudettua, naurettua, ihmeteltyä ja ennen kaikkea nautittua niin paljon kun yhden ihmisen varmasti on mahdollista, ja silloin sain myös todeta, että eihän tuosta Anetesta voi ainakaan livenä olla pitämättä! Tarja oli edelleen se NW-laulaja numero yksi, mutta tuona iltana sai uusikin tulokas mut hyvin puolelleen.


Rypistynyt kartonginpala alias tärkeä muisto ja aarre!
Sotkuhan on Tuomas Holopaisen puumerkki laatua minulle ensimmäinen, ja vaikka
 ensimmäinen tapaaminen ensimmäisen keikan jälkeen sinänsä onkin vielä maininnan
 arvoinen juttu, niin... Ei siitä sen enempää. Olin jäässä monellakin tapaa.
"No käydään nyt kattomassa ja kuuntelemassa bändiltä tää yksi konsertti, niin on sekin sitten kerran tehtynä" oli ajatus, jonka kanssa Tampereen-keikalle menin. Kun sieltä sitten lähdettiin pois, kaikessa hurmiossa mielessä pyöri mm. suurin piirtein seuraavaa: tää on pakko tehdä uudelleen!
Seuraavana kesänä orkesterin esiintymistä tulikin todistettua neljästä keikasta kolmella, sen verran mulla taisi naksahtaa päässä. Ensimmäinen näistä oli Helsingin Kaisaniemessä Tuska-festivaalin alkua edeltävänä päivänä, ja ajatus tuon päivän koitosta oli kyllä yksi niistä, joiden voimalla jaksoin riparin kunnialla loppuun. :D
Nightwishin osalta kyseinen ilta olikin taas yhtä täydellisyyttä. Tähän päivään asti säilyneet muistot eivät ole kauheen kattavia, mutta tuskin tuun pitkään aikaan unohtaan esim. sitä, miten ihmiset yleisössä hyppi innoissaan ensimmäisen biisin alussa tai kuinka Anette hymyili lavan edessä olevalla korokkeella Sleeping Sunin alkaessa... Okei, eteenpäin.

Kaisaniemi, 26.6.2008
Ruisrock, 4.7.2008
























Jos mä jotain olin 15-vuotiaana toivonut, niin tällaista
kuvaa. Muistan vielä, kuinka tuon hetken jälkeen aloin
soittaa parille kaverille kunnon paniikkipuheluita (kellokin
kun oli vasta yli kolme yöllä :D) ja kelailin että ihan
sama vaikka nyt esim. kuolisin: tekisin sen meinaan
ehdottoman onnellisena. Olin kyllä niin saakelinmoinen
fanityttö, että tuona vuonna kesän - ja en tiiä, varmaan
tyyliin koko vuoden - kohokohta oli toi kyseinen hetki.


 
Miljoonarock, 9.8.2008



























Tuolloin pitkältäkin tuntuneen ajan jälkeen, vuoden 2009 ensimmäinen Suomen-keikka koitti Tampereella Sauna Open Airissä:




Sauna, 7.6.2009
Seinäjoki, 24.7.2009


16-vuotias minä jonottamassa Hartwallin-keikalle. :D

Hartwall Areena, 19.9.2009

Kuten viimeisimmästä kuvasta voi päätellä, Dark Passion Play -kiertueen vihoviimeisellä keikalla ei turhan paljoa kuvailuun keskitytty. Tuokin konsertti oli (melkein kaiken muunkin siihenastisen tavoin) tosi hieno kokemus (noin niin kun pääaktin osalta, kuten monet jonottamassa olleet varmasti tarkentavat...), mutta parin päivän päästä taas maanpinnalle palattuani alkoi pahemmankin haikeuden kärsiminen. Tuohon aikaan elämässä nyt oli muutenkin omaa keskiarvoa huomattavasti enemmän alakuloa, joten kai sitten tuntui erityisen pahalta tietää, että bändillä on edessä parin vuoden tauko. Koska ei mulla ollut ikinä ollut mitään vastaavan mittakaavan fanituskohteita ainakaan kovin pitkiä aikoja, tulin jopa pelänneeksi, että kaksi vuotta ennen seuraavaa levyä ja keikkaa olisi tälle suhteelle lopullisesti liikaa. Olihan tuohon mennessä muutenkin tullut jo huomattua, kuinka sellainen tietty uutuudenviehätys voi karista. Tässä vaiheessa melkein huvittaa, kuinka vaikka joskus vuonna 2009 saatoin ahdistua niinkin vakavista asioista, kuin että johonkin hyvään biisiin on tullut kyllästyttyä. :D

Mutta mitä taukoon tulee, näin jälkeenpäin takaisin katsoessa on kyllä outoa, kuinka nopeasti tuo aika nyt tuntuu menneen. Kun ryhmä vietti hiljaiseloa ehdin mm. tajuta, että muitakin hyviä bändejä voi toki käydä katsomassa ja kuuntelemassa ja pirun kivaa on muuten sekin. Ja vaikkei Nightwishiltä pitkään aikaan mitään uutta matskua kuulunutkaan, niin ihan kuin joku olisi muka ottanut ne vanhatkin levyt siksi ajaksi pois ulottuvilta? Ja olihan se nyt tietysti jännittävää, kun kesästä 2010 lähtien alkoi aina tulla pikkuhiljaa kuulumisten päivittelyä, puhumattakaan siitä, kun albumin ja muiden, köh köh, "oheistallenteiden" konsepti paljastettiin.
Tauon loppupuolella tuli tietysti myös toteutettua jo sieltä 14-vuotiaasta lähtien jossain mielen perukoilla kytenyt aie vierailla tarinan lähteillä, Holopaisen edelleen asuttamalla Kiteellä (jossa tietysti myös törmäsimme kyseiseen herraan äiteineen...)! xD


Loppusyksy 2011 oli faneille kyllä jännittävää aikaa: lokakuussa tiedotettiin seuraavasta Suomen-kiertueesta, marraskuun alussa tuli viimein uusi single (voi sitä kutkuttavaa tunnetta, kun ruotsin kirjoitustunnilla hivutin kaikessa hiljaisuudessa kuulokkeet korviin ja Storytimen ensimmäinen radiosoitto lähti käyntiin...) - puhumattakaan kuun lopussa ilmestyneestä, kokonaisesta Imaginaerum-levystä! Vaikka ekan kuuntelukerran jälkeen olikin sellanen olo että no jaaha, kahden vuoden odotus ja tän verran tästä saa irti, jo muutaman seuraavan päivän aikana sai huomata, että onhan tääkin taas pirun hyvä levy. Harmittaa tosi paljon, että se jäi viimeiseksi Aneten kanssa, mutta ehtivätpähän sentään nyt sen vielä tehdä.

Tän kiertueen keikoista on koko hommaan nähden vasta sen verran vähän aikaa, että jos niistä haluaa enempiäkin mietteitä lukea, niin maalis-, kesä- ja heinäkuun arkistoista löytyy.

Mua oli jo reilusti ennen koko uutta levyä huolettanut, millaisille päiville ensimmäiset Suomen-keikat oikein asettuvat - olihan sitä siinä lopputalvesta sentään semmoinen yliarvostettu asia kuin ylioppilaskirjoitukset. Eipä noiden kanssa lopulta kuitenkaan kovin pahasti käynyt, vaikka Tampereen-keikan jälkeen ajatus saattoikin paikoin kaarrella vähän muualla kuin äikän esseekokeessa.


Joensuujonotusta, 2.3.2012. Parasta mitä voi tehdä kuumeessa? Matkustaa toiselle puolelle
Suomea ja istua 12 tuntia ulkona, talvella.






Samaiset bileet.

 


 
"Toi on tosi liikuttavaa. Kiitos teille."
Tampere, 11.3.2012.
Parasta, mitä voi tehdä iltana ennen itelle kaikkein tärkeintä yo-koetta. :D No saakeli, toi oli varmaan parasta mitä voi tehdä yhtään millonkaan!
 
<3
 
Provinssirock, 15.6.2012
Ruisrock, 7.7.2012.
Hei hei, Anette.

Osa 3: Tuleva:

Seuraava keikka koittaa Imaginaerum-leffan ensi-illan yhteydessä tänä lauantaina, ja yhdelle sen jälkeen seuraavallekin on jo lippu. Vuotuinen Saksan-reissuni on ensi vuonna varsin metallinen:
 
 
Wacken Open Air on ollut jonkin aikaa sellaisella koko elinikää koskevalla things to do -listalla, ja kun Nightwishinkin siellä ilmoitettiin ensi kesänä soittelevan, kyllähän sitä alkoi miettiä että eipä olisi sitten hullumpi ajankohta sillekin aikomukselle. En yhtään tiedä mihin oon itteni laittamassa, mutta odotan kauhulla innolla. :D

Kirjoitus läheneekin nyt jo loppuaan - Nightwishin ja meikäläisen matka sen sijaan ei!
Myönnän, että teksti on paikoin sellaista yliromantisoidun kuuloista lässynläätä ettei paremmasta väliä, mutta niin mä tän asian vaan satun näkemään. Ei sitä faniuden myötä ole tietenkään pelkkiä hyviä asioita tullut koetuksi... mutta menisihän se vähän turhan pitkäksi, jos nyt sisällyttäisin tähän kamalasti jotain yksityiskohtia siitä kuinka mua joskus vitutti jossain pieleen menneessä keikallejonotuksessa tai miten ensin reagoin, kun kuulin Aneten toisesta raskaudesta.
Vaikkei bändi enää tässä vaiheessa olekaan mulle enää aivan sellaisen palvonnan kohde kuin vaikka joskus 15-vuotiaana, kyllä moni asia silti kertoo, ettei intohimo ole tästä hommasta vielä kadonnut. Ja vaikka oonkin aika varma, etten nyt jonain kolmekymppisenä hytise pihalla makuupussissa kahtatoista tuntia ennen konsertin alkua tai käyttäydy kaupassa odottavan uutuuslevyn vuoksi koko työpäivää kuin keskittymishäiriöinen, niin... en mä silti osaa kuvitella aivan ykkösbändikseni mitään muuta. Meillä on pitkä historia, joka on antanut kasan tärkeitä muistoja, puhumattakaan vielä vaikka ihanista kavereista, joihin oon tän kaiken ansiosta tutustunut. Nightwish nyt vaan on osa mua.

Näinä aikoina tosiaan mietityttää kovasti, miten ja minkälaisena bändi tästä jatkaa eteenpäin. Oon kumminkin varma, että oli seuraava laulaja sitten kuka vaan tai kuinka kauan vaikka seuraavaan levyyn vielä menee aikaa, on sieltä jotain hienoa joka tapauksessa tulossa!


8 kommenttia:

  1. Miten kukaan on voinu tajuta ekalla keikallaan, että pittää jonottaa? Saati et kaikki ei mee narikkaan.. You're genius boy! :D

    Ihana postaus muutenki, en varmaan monenkaan bändin kohdalla jaksas tämmöstä lukea, mut nyt kyl kolahti ihan hulluna. On näköjään sunkin matka tän bändin matkassa ollu aika kivinen, onneks en ole ainoa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo no aika jännästi on jo tossa vaiheessa tullu tajuttua ainaki osa tästä Nightwish-keikkojen ah-niin-ihanasta jonotuskulttuurista, en tosiaan kyllä muista että miten. :D Kai sitä vaan halus vaan joka tapauksessa varmistaa hyvän paikan.
      Mutta kiitos kaunis! :)

      Poista
  2. Hahah mäki mun ekalla nw keikalla (ja ylipäätää ekalla keikalla ikinä) paviljongis 14.12.1007 (jollo oli se tulipalojuttukin murr) ni jonotin 12h 5 astee pakkasessa KANSSA ILMA MAKUUPUSSIA! ei hemmetti et ihminen on tyhmä :D sit soitin kaverille et sen pitää tuua jotain lämmintä ja hän toi si parin kolme tunnin päästä peiton ja villasukkia. :O ton jälkee makuupussi ei oo koskaa jääny kotii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Asiat oppii parhaiten yleensä just kantapään kautta! Mut huhhuh tota teiän meininkiä jo tollon, _12 tuntia_? : D

      Poista
  3. Ohhoh, myöhä ollaan oltu sit joillai samoilla Nw:n keikoilla. :) Mut oli tosi hauska lukee tämmöne juttu, on miusta ainaki iha mukava tietää et mistä ihmisten fanius on lähteny liikkeelle. :) Hehheh, miul ei onneks ollu noiden maaliskuun keikkojen aikaan huolta mistää yo-kirjotuksist ku kirjotan ylioppilaaks omaa ikäluokkaani vuotta myöhemmin.

    Nii muuten ja pohjaton kateus tosta Wacken Open Air-lipusta.. Löytyy miunki 100 asiaa jotka pitää tehä ennen kuolemaa-listalta. Nyt taitaa vaa Sweden Rock 2013 viedä voiton (tai on jo vieny) koska siellä on yks bändi yli muiden jonka haluun nähä (nii, kyl lähen yhen bändin takii etelä-Ruotsiin ja maksan siitä yli 500 € xD).

    Hyvä kuva muuten tuolta Kiteeltä. :D Tavallaa miust tuntuu aika jännältä et se vois olla mitenkää ihmeelline paikka. Oon tuolt samalt seudult nimittäi kotosi (no joo on Savonlinnast 60 km Kiteelle) ja oon käyny siel nii monet kerrat ettei se paikka tunnu mitenkää erikoiselta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiva on myös kuulla että ihmiset on oikeesti jaksanu lukee tän ja etenkin kun noin huolella viä kommentoidaan! :)
      Ja eiköhän tossa Ruotsinkin reissussa oo varmasti jo hyvin ulkomaafestarireissun makua, että hyvää "reeniä" jotain tulevaa Wackenia varten siis :D
      Mitä Kiteeseen tulee, eihän siellä kyllä paljon mitään tosiaan ole. Joku oma hauskuutensa vaan sinnekin menemisessä oli, nää on vähän näitä tällasia juttuja joita hädin tuskin itekään ymmärtää. : D

      Poista
    2. Kiteessä on se hauska juttu kyllä et ku sinne menee ni joku vähemmänki fanaattinen NW-fani varmaan jännittäs koko ajan et millo Holopainen tulee vastaan, jos ei satu olemaan kiertueella. :D Ihana paikka se kyl on, ei voi muuta sanoo. :) Tietyst miu mielipiteeseen vaikuttaa pienehkö kotiseutuikävänkin, siellä päin ihmiset on muutenki tosi mukavia. :)

      Mut joo tosissaan saapahan harjotusta tuolla Sweden Rockissa. :D Enite jännittää et mite selviin hengissä sieltä ku telttaan ois tarkotus majottuu ja mie en oo tehny sitä ees kotimaassa ryöstetyks tulemisen pelon takia. Ois ehkä ollu iha hyvä et jotai kokemusta siitäki ois jo ennen ku ulkomaille asti lähtee, mut nää nyt on näit tilanteit et vähä liian myöhää tajuaa. :D

      Poista
    3. Nii'in, ja siihen vaikuttas olevan ilmeisen helppo törmätä täysin tarkotuksettakin: ajettiin sillon tuolla ollessa paikan ABC:lle ostaan ruokaa ja kaveri pysäköi auton johonkin random paikalle -> eiköhän sitten huomattu, että siinä ihan viereisessä autossa istuu kukapa muukaan kuin maailman tunnetuin paikkakuntalainen. xD
      Mutta kiva tuolla tosiaan oli käydä kun sattu viä hyvä ilmakin ja kaikkee - vielä joskus ois tarkotus käydä uudelleen ja viettää pitemmän kaavan mukanen ilta Karhu-baarissa. :D

      Mutta noista festareista, mm. toi muakin ton Wackenin suhteen kyllä jännittää! Viimesimmät telttailukokemukset sijottuu muutaman vuoden taa johonkin kaverin takapihalle, joten oon noissa hommissa kyllä niin untuvikko ja vielä kun pitäs samaa festareilla harjottaa... No, ottaa sit huumorin kannalta jos ei muuten suju. :D Täytyy kummanki kyllä sitten kirjottaa hyvät raportit reissuista että miten on selvitty.

      Poista